Nimi: Kuka jäikään nuolemaan näppejään?
Kirjoittajat: Enkeliprinsessa & Lozku
Beta: Qfeiss [1. luku] ja Eulalia [3. luvusta eteenpäin] (Enkeliprinsessalla) & Pin [2. luku] (Lozkulla)
Genre: fluffy, romance, AU
Ikäraja: S - K-15
Paritus: Severus/Lily
Vastuuvapautus: Ei me omisteta hahmoja tai maailmaa, eikä aiota rahastaa tällä.

Yhteenveto: Mitä jos Lily olisi jostakin kumman syystä antanut Severukselle anteeksi? Mitä jos Lily olisi tämän myötä myös vastannut Severuksen tunteisiin?

Muuta: Enkeliprinsessa kirjoittaa Severuksen PoVin ja Lozku Lilyn. Eli joka toinen luku on Sevin näkökulmasta ja joka toinen Lilyn.

A/N Enkeliprinsessa: Avoimilla mielillä ylimalkaisesti päättäen mistä parituksesta kirjoitetaan, millä ikärajalla, ja mitä pakollisia hahmoja tulee mukaan, lähdin kirjoittamaan tätä ficceroista Lozkun kanssa ^^
Toivon mukaan tästä tulee viihdyttävää ja tästä pidetään, vaikka omaksi iloksihan sitä suurimmaksi osaksi kirjoitetaan <3
Mukavaa kirjoitella vaihteeksi jonkun sellaisen kanssa, jota ei tunne kovin hyvin 
(Ja anteeksi, ei keksitty parempaa nimeä...) (JULKAISEN TÄTÄ TÄÄLLÄ BLOGISSANI LOZKUN LUVALLA ^^)

A/N Lozku: Eli joo, kaiken tuo Enkeliprinsessa taisikin sanoa. Parihaaste meidät tähän mukaan tempasi ja omaksi iloksi ja teidän aikanne ratoksi (toivottavasti) tätä kirjoittelemme. Betanani toimii Pin, kiitokset hänelle. En minäkään tähän osaa sanoa mitään, joten enempiä jaarittelematta Lilyn ajatusten sekamelskaan. 

A/N2: Tämä osallistuu FinFanFunin Parihaasteeseen <3

1. luku - Severus PoV

Viimeinen kouluvuosi. Sen piti olla jotenkin, hmm, erilainen. Mutta se oli liian samanlainen kuin aiemmatkin vuodet. Tylypahkan pikajunassa kiusaamiseni jatkui - ihan niin kuin Tylypahkassakin. Vihasin Kelmejä yli kaiken, vihasin sitä, että he olivat keksineet typerälle pikku jengilleen nimen, joka oli nyt kaikkien huulilla - oli jo niin monta vuotta, etten edes muistanut enää, milloin he olivat alkaneet nimittää itseään Kelmeiksi. Vihasin myös sitä, että ne ällötykset olivat keksineet minulle typerän haukkumanimen, jota viljelivät joka välissä. Ruikuli. Vihasin tuota haukkumanimeä niin paljon, ja vihaan edelleen…

 Niin paljon oli ehtinyt tapahtua lyhyen ajan sisään. Ihan liikaa, jos minulta kysytään.
Olin roikkunut pää alaspäin kaapuni helmojen hulmutessa kasvoillani, Potterin käyttäessä keksimääni taikaa minuun itseeni - Mustan nauraa röhöttäessä Potterin vierellä, Lupinin katsellessa hiljaisena Mustan olan yli, Piskuilanin tuijottaessa lumoutuneena Lupinin vierellä ja Lilyn karjuessa loukkaavia kommentteja Potterille ja Mustalle, yrittäen saada heidät lopettamaan loukkaavan käytöksensä minua kohtaan.
Kaiken päättyessä minun huutaessani Lilylle, etten tarvinnut minkään kuraverisen apua.

Se oli minulta väärin. Todella väärin. En voinut uskoa itsekään silloin, mitä olin juuri päästänyt suustani... En voi uskoa sitä vieläkään. Lily loukkaantui tietenkin verisesti, kuten arvata saattaa. Potter ja Musta lopettivat nauramisen, Potterin pudottaessa minut maahan.
Kerättyäni koulutavarani ja siistittyäni itseni, olin sylkäissyt Kelmejä kohti ja yrittänyt etsiä Lilyä katseellani, mutta tämä oli jo mennyt, enkä ollut löytänyt häntä enää koko loppupäivänä.
Seuraavana päivänä meillä oli ollut liemiä - lempikouluainettani - heti pimeyden voimilta suojautumisen jälkeen. Tosin, sekin oli suosikkini vain, koska se oli lähellä pimeitä voimia, joita harjoitin harva se päivä. Minun tavoitteeni nimittäin oli liittyä Pimeyden Lordin Kuolonsyöjiin. Sitä paitsi, pimeyden voimilta suojautumisen ansiosta kykenin luomaan ihan omia loitsuja.
Lily oli tullut viimeisenä, samoihin aikoihin professori Kuhnusarvion kanssa, eikä ollut sanonut minulle sanaakaan. Hän oli kävellyt vain oppilaista ensimmäisenä professorin perässä luokkaan. Yrityksistäni huolimatta en ollut onnistunut puhumaan hänelle, koska tyttö ei ollut suostunut kuuntelemaan. Sen lisäksi Potterin ja Mustan nulikat olivat tulleet aivan perässäni, joten olin joutunut seuraamaan vierestä, kuinka Lily antoi Potterin istua viereensä.

Kyyneleeni niellen, olin istunut paikalleni, tupatoverini viereen. Muistaakseni se oli Nott, mutten ole varma, mutta eipä se ollut pääpointtini. Tunnin jälkeen olin monesti yrittänyt Lilyn puheille, mutta joko hän oli ollut niiden idioottimaisten Kelmien tai sitten kikattavien kanamaisten ystäviensä seurassa, niin etten ollut saanut minkäänlaista kontaktia häneen. Tai sitten olin törmännyt häneen käytävällä - puolivahingossa - mutta tyttö ei antanut minulle tilaisuutta puhua, anteeksipyyntöjeni kaikuessa Tylypahkan seinillä...

Mutta nyt... jokin oli muuttunut, olin siitä varma, vaikken vielä tiennyt mikä... Olin tullut viimeisen kerran pyytämään Lilyltä anteeksi, minkä jälkeen en olisi enää vaivannut häntä. Olin tullut myöhään illalla Rohkelikkotornin sisäänkäynnille, vaatimaan saada puhua Lilyn kanssa. En ollut ottanut kuuleviin korviinikaan Lilyn ystävän - vaaleahiuksisen Maryn - astuttua muotokuva-aukosta ja sanottua, ettei Lily tahtonut nähdä minua. Olin uhannut tytölle, että jos Lily ei tulisi, niin minä nukkuisin siinä muotokuva-aukon alla ja olin ollut ihan tosissani!
Lopulta Lily oli tuli käytävälle, pukeutuneena aamutakkiinsa, kädet puuskassa...

”Olen pahoillani”, sanoin.
”Ei kiinnosta.”
”Olen pahoillani!”
”Pää kiinni.”

Katsoin Lilyä kyyneleet silmissä, odotin hänen katsovan minua, mutta tyttö tuntui välttelevän katsettani.

”Tulin tänne vain, koska Mary sanoi, että uhkasit nukkua täällä”, Lily vastasi hivenen kylmästi.
”Niin uhkasinkin. Ja olisin nukkunut. En tarkoittanut sanoa sinua kuraveriseksi, se vain -”
”Jotenkin lipsahti?”

Katsoin Lilyä anovasti, mutta Lily ei ollut lopettanut eikä tuntenut ollenkaan myötätuntoa, se näkyi jopa hänen kasvoiltaan...

”Myöhäistä selitellä. Minä olen selitellyt sinun puolestasi vuosikausia. Kukaan ystävistäni ei käsitä miksi edes puhun sinun kanssasi. Sinun ja sinun kallisarvoisten pikku Kuolonsyöjäkavereittesi kanssa -”

En tehnyt elettäkään myöntääkseni tai kieltääkseni, mitä Lily oli juuri sanonut. Toivoin vain saavani puheenvuoron, jotta voisin pyytää vielä kerran anteeksi ja saada mahdollisuuden korvata tytölle sen, että olin kutsunut häntä kuraveriseksi, joka oli kaikista mahdollisista haukkumasanoista loukkaavin. En ollut tarkoittanut sanoa niin, mutta vihanpuuskassa sanat vain lentävät suustani. Toivoin niin kovasti, että Lily antaisi minulle tilaisuuden hyvittää typeryyteni, eikä vain viittaisi minua kintaalla. Minä rakastin Lilyä, enemmän kuin ketään tai mitään muuta, enkä usko voivani elää ilman häntä. Tahdoin pitää hänet edes ystävänäni.

”- siinä näet, sinä et edes kiistä sitä! Sinä et edes kiistä sitä, että sellaisiksi te kaikki tähtäätte! Ette malta odottaa, että pääsette Tiedät-kai-kenen riveihin.”

En kyennyt vastaamaan Lilyn sanoihin mitään, tuijotin vain tyttöä. Aukaisin suuni, mutta suljin sen, koska en keksinyt mitään sanottavaa puolustuksekseni. Jotenkin aihe oli yhtäkkiä vaihtunut meistä ja minun sanomisistani siihen, mihin minä olin ystävineni tähtäämässä - ystävineni, joista olisin ollut valmis luopumaan, jos Lily vain suostuisi kuuntelemaan minua ja antaisi minulle tilaisuuden korvata kaiken.

”En jaksa enää teeskennellä. Sinä olet valinnut oman tiesi, minä olen valinnut omani”, Lily totesi yhtäkkiä.
”Ei - kuuntele, en tarkoittanut -”
”- sanoa minua kuraveriseksi vai? Mutta sinä sanot kuraverisiksi kaikkia, joilla on samanlainen syntyperä kuin minulla, Severus. Miksi minä olisin poikkeus?”

En aluksi saanut sanaa suustani. Pääni oli yhtäkkiä tyhjentynyt kaikista niistä lauseista, joita olin yksinäni peilin edessä harjoitellut.
Näin kuinka Lily loi minuun halveksivan katseen ja kääntyi kannoillaan...

”Odota. Lily, teen mitä tahansa, jotta sinä kuuntelet. Antaisit minulle vielä yhden mahdollisuuden. Pyydän, olet minulle tärkein ihminen koko maailmassa, en tahdo menettää sinua typeryyteni vuoksi. Teen mitä tahansa tahdot. En ole enää Averyn ja Mulciberin kanssa, jätän kaikki ystäväni, joilla on Kuolonsyöjä -tittelin tavoitteleminen mielessään. Haluan osoittaa, kuinka paljon kadun sanojani, kuinka paljon välitän sinusta. Vihaisena sanoo asioita, joita ei tarkoita, niille ihmisille, joista välittää eniten, joita rakastaa eniten”, sain yhtäkkiä sanottua ja tajusin vasta hetken kuluttua, että Lily oli pysähtynyt paikoilleen, avonaisen muotokuva-aukon eteen. Lihava leidi murahti vihaisesti: ”Minulla on parempaakin tekemistä, kuin pomppia teini-ikäisten mielentilojen ailahduksien mukaan”. Tyttö ei ollut sanonut vielä sanaakaan, eikä kääntynyt kohtaamaan minua, joten odotin kauhuissani, oliko sanomani saanut mitään muuttumaan.

Voisiko Lily antaa minulle anteeksi? Tai edes yrittää antaa? Sitten tajusin, että minä olin juuri tainnut todeta rakastavani häntä... Olinkohan pahentanut asioita entisestään? Me olimme olleet yli 6 vuotta ystäviä, minä olin rakastanut häntä melkein yhtä kauan, rakastanut enemmän kuin ystävää, mutta emme me olleet koskaan asiasta keskustelleet...

Voi ei, mitä jos olin nyt pilannut viimeisenkin mahdollisuuden, pitää Lilyn edes ystävänäni? Kuka idiootti menee tunnustamaan ystävälleen rakkautensa? Kuka idiootti tekee sen niin, että haukkuu ensin verisesti loukaten ystäväänsä ja sitten tunnustaa rakkautensa tuolle samaiselle ystävälle?
Minä voin kertoa teille kuka. Minä.

Katselin tyttöä kauhusta jäykkänä, silmät kiinni tämän selässä, tunsin kutistuvani jokaisen hiljaisen sekunnin murto-osan aikana... Mitä tästä vielä tulisi? Olinko pilannut kaiken?

*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~

2. luku - Lily PoV


Katsoin silmät selälläni marmorilattialla kyykkivää Severusta, joka oli jähmettynyt paikoilleen. En saanut sanaa suustani. Severus, loppujen lopuksi uskollisin ystäväni ikinä, oli juuri tunnustanut rakkautensa minulle. Siinä ei ollut mitään järkeä - vastahan hän pari viikkoa sitten oli haukkunut minua kuraveriseksi, kun yritin puolustaa häntä sitä ärsyttävää Potteria vastaan.

Sanaakaan sanomatta käännyin kannoillani. Tunsin Severuksen katseen selässäni. Marssin takaisin oleskeluhuoneeseen paiskaten Lihavan Leidin muotokuvan takaisin paikoilleen. Tarvitsin aikaa miettiä.

Vähäisten yöunien jälkeen kävelin hitaasti aamiaiselle suureen saliin. Olin miettinyt yöllä enemmän Severusta kuin nukkunut, mutten vieläkään tiennyt miten reagoida.

Sydämessäni olisin halunnut antaa hänelle anteeksi. Hiljensin kuitenkin sydämeni äänen ja mietin järjelläni tilannetta kokonaisuudessaan. Voisinko edes luottaa Severukseen? Välitin hänestä kovasti, sen myönsin itselleni. Severus oli kuitenkin tähän asti, viimeaikaista riitaa lukuun ottamatta, ollut paras ystäväni, ja eihän ystäviin rakastuta, mutta toisaalta, eivät ystävät myöskään hauku toisiaan kuraverisiksi. Kuitenkin pojan eilinen rakkaudentunnustus, niin omituinen kuin se oli ollutkin, sai minut ajattelemaan häntä uudessa valossa. Eihän Severus ollut komea, mutten minä sellaista poikaa halunnutkaan. Kuitenkin Severuksen kiinnostus pimeään taikuuteen oli huolestuttanut minua jo jonkin aikaa, myös kaveripohjalla. Monet puhuivat hänen liittyvän Kuolonsyöjiin heti koulun loputtua, mutta tätä hän ei kuitenkaan itse myöntänyt. Sisimmässään tuo rasvatukkainen poika oli kuitenkin herttainen ja rakastettava, vaikka hän harvemmin sitä puolta itsestään näytti. Niin, ja voisihan rasvaisen tukan pestä. Kaiken tämän lisäksi jokin pala minussa uskoi Severuksen lupauksiin Kuolonsyöjä-haaveiden jättämisestä.

Pääni oli edelleen pyörällä kun saavuin Suureen Saliin. Vilkaisin nopeasti Severusta sivusilmällä, ennen kuin tämä huomasi minun saapuneen. 

Istuin Maryn viereen, joka oli herännyt minua huomattavasti aikaisemmin ja rientänyt nälissään syömään.

”Pääsithän sinä viimeinkin tänne. Luulin jo, että James on kaapannut sinut ja vienyt Vegasiin. Voi, teistä tulisi niin loistava pari”, tyttö sanoi hymyillen ja kaapi viimeisiä puuron rippeitä lusikkaansa. 

Katsoin häntä närkästyneenä ja kohotin katseeni parahiksi Jamesiin, joka käveli leveä virne naamallaan minua kohti. 

”Siinä paha missä mainitaan”, ajattelin itsekseni ja loihdin kasvoilleni mahdollisimman uskottavan hymyn.

James riensi luokseni muut kelmit rinnallaan ja hymyili minulle lumoavasti. Hän kiinnitti huomionsa tyhjään lautaseeni ja hymy hänen kasvollaan vain leveni, jos se oli enää mahdollista. 

”Hei, Lily-kultaseni, myöhäinen aika aloittaa aamiainen. Toisaalta, emmehän mekään ole vielä syöneet. Sallinet kai meidän liittyä seuraan?”

Tekohymyni rapistui huomattavasti sanan 'kultaseni' kohdalla. Käännyin kuitenkin Maryn puoleen, joka nyökkäsi innoissaan. Mulkaisin merkitsevästi Marya ja käännyin sitten takaisin Jamesin puoleen.

”Jos se kerran sopii Marylle, niin mikäs siinä”, sanoin mahdollisimman kohteliaasti. 

En halunnut pilata aamuani enää riitelemällä Jamesin kanssa, vaikka melkein yhtä hyvin se pilaantui istumalla kyseisen henkilön kanssa samassa pöydässä.

Pian kaikki neljä kelmiä istuivat vieressäni ja hotkivat ruokaa hirveällä vauhdilla. Huomasin Maryn unohtuneen katselemaan Siriusta, johon hän muiden koulun tyttöjen tavoin oli ihastunut. Nytkin tämä katseli Siriuksen syömistä onnellisena, ja saatoin arvata tämän kuvittelevan mahdollista tulevaisuutta pojan kanssa. 

Tunsin, kuinka joku katseli minua. Käännyin katsomaan taakseni ja näin Severuksen istuvan edelleen pöydässään ja katselevan minua. Katse oli samaan aikaan hyvin kysyvä ja anova. Tunsin syyllisyyden pistoksen rinnassani, mutta ennen kuin ehdin uppoutua taas omiin maailmoihin, Jamesin ääni tunkeutui päähäni. 

”Kuules, Lily”, James aloitti ja katsoi minuun. 

Aavistin pahaa ja jännitys lamaannutti kehoni.
   
”Niin?” kysyin ja katsoin epäilevästi Jamesia. 

”Meillähän on se Tylyahon viikonloppu ensi viikolla, ja olen vähän miettinyt... ehkä sinun olisi viimein aika antaa minulle mahdollisuus”, James sanoi ja yritti virnistää itsevarmana.

”Unissasi”, tiuskaisin ja nostin laukkuni lattialta. 

Marssin ulos Suuresta Salista jättäen koskemattoman ruuan ja hölmistyneen Jamesin taakseni.

Kävelin kiukkuisena ympäri koulua ajatusten rullatessa päässäni. Lopulta tajusin kellon olevan jo niin paljon, että aamun ensimmäiset tunnit olivat jo alkaneet. Päätin jättää Kuhnusarvion tunnin väliin ja riensin pöllölään. Olin päättänyt antaa Severukselle mahdollisuuden.

Haluan jutella. Tänä iltana, kahdeksalta aulassa, tule yksin. 

Lily

*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~

3. luku - Severus PoV

Kyykistellessäni siinä lattialla Lilyn edessä, tuntien itseni hyvin, hyvin pieneksi, aika tuntui ikuisuudelta. Ja jonkin ajan kuluttua tajusin tuijottavanani tytön selkää, kun hän poistui paikalta mitään sanomatta. Olin siis pilannut kaiken... Huokaisten nousin ylös, kun Lilyn poistumisesta Rohkelikkojen tupaan oli kulunut 15 pitkää minuuttia.

En voinut uskoa, että kaiken sen typeryyden jälkeen – kaiken, mitä olin tehnyt ja sanonut – olin mennyt kertomaan Lilylle vielä tunteistanikin. Eikä siitä ollut edes mitään hyötyä. Aivan varmasti Lily syöksyisi nyt sen kamalan Potterin syliin, ja se olisi vain minun omaa syytäni.

ETTÄ OLEN TYPERÄ JOSKUS!

Lähdin hitaasti kävelemään kohti tyrmiä piittaamatta siitä, tulisiko opettajia vastaan vai ei. Minulle oli nyt aivan sama, saisinko rangaistuksen liikkuessani koulun käytävillä, vaikka kello oli jo vaikka kuinka paljon.
En voinut uskoa mitään tästä todeksi. Mitä minä nyt tekisin? Lily ei suostunut olemaan enää – varmastikaan ikinä – edes ystäväni, mitä hän kuitenkin oli ollut niin monta vuotta jo. Jo ennen kuin koulutkaan alkoivat.
Kai minun oli vain hyväksyttävä se tosiasia, että kaikki hyvä loppuu aikanaan. Eikös se sanonta niin mennyt?

Onnekseni yhtäkään sielua ei matkallani tyrmiin näkynyt, ja jopa kaikki tupalaiseni olivat nukkumassa, kun laahustin murtuneena oleskeluhuoneeseemme - sentään sain jotenkuten kaivettua salasanan muististani ja sanottua sen, jotta pääsin tupamme tiloihin.
Lysähdin lähimmälle sohvalle, ja samaan aikaan pieni liekki syttyi takkaan. Se valaisi vain pienen alueen takan edestä niin, että näin juuri ja juuri sohvan sekä nojatuolit - ja oman vartaloni. Huokaisin jälleen ja nostin jalat pöydälle. Istuin siinä paikoillani, ajatusteni piinatessa minua, varmasti melkein puoli tuntia - kunnes nousin ylös ja raahauduin vastahakoisesti oleskeluhuoneen pimetessä makuusaliini.

En saanut unta, vaikka kuinka yritin nukkua. Paitsi kunnes kello alkoi olla jo aamun puolella, jolloin nukahdin tunniksi, ja heräsin sitten rättiväsyneenä aamiaiselle. Voisi siis melkein jo sanoa, etten nukkunut silmäystäkään koko yönä, koska oma tyhmyyteni ja sen seuraukset pyörivät mielessäni koko yön.

Raahauduin aamiaiselle hiljaisena: en sanonut kenellekään ystävistäni mitään, tuskin edes huomasin ketään kävellessäni kohti Suurta Salia ja istuutuessani Luihuisten pöytään. 
”Hei Kalkaros, onko kaikki hyvin?” kuulin Regulus Mustan kysyvän, ja hymähdin vain vastaukseksi. Minua ei todellakaan juuri nyt kiinnostanut puhua kenellekään. Tai siis, eihän se nyt aivan totta ollut. Lilylle minä halusin puhua, ja minua kiinnosti puhua hänelle, mutten uskonut, että siihen enää eilisen jälkeen olisi mahdollisuutta. Minun oli vain hyväksyttävä se tosiasia, etten enää olisi Lilylle edes ystävä.

Olin niin syvällä mietteissäni, etten kuullut Suuren Salin puheensorinaa enkä sitä, mistä tupalaiseni keskustelivat vierelläni. Yhtäkkiä minut valtasi omituinen tunne, ja nostaessani katseeni huomasin Lilyn saapuneen saliin. Hän oli juuri istuutumassa Rohkelikkojen pöytään.
Totta kai Lilyyn törmääminen oli väistämätöntä, mutten vain ollut aiemmin tajunnut, että se sattuisi näin paljon. Entäs sitten, kun olemme samoilla tunneilla?

Kun tarkensin taas katsettani ajatuksiltani, huomasin sen Potterin ja hänen typerän jenginsä Lilyn luona, ja huomasin heidän hetken päästä istuutuvan siihen tytön vierelle. En tiedä, miksi katselin Lilyä, mutten vain voinut irrottaa katsettani hänen punaisista hiuksistaan, jotka niin kauniisti laskeutuivat selkää pitkin. Yhtäkkiä tajusin Lilyn kääntyneen katsomaan minua, enkä voinut estää kasvojani muodostamasta äänetöntä kysymystä. Miksi kidutin itseäni?

Nousin ylös pöydästä sanomatta sanaakaan kenellekään, ja lähdin astelemaan kohti ovea. Vilkaisin kuitenkin jostain syystä vielä taakseni ja huomasin Potterin juttelevan Lilyn kanssa. Tuntui kuin sydämeni olisi särkynyt tuhansiksi palasiksi. Riensin nopeasti ulos Suuresta Salista ja jatkoin matkaani tyrmiin sekä Luihuisten tupaan.
Hain nopeasti laukkuni makuusalista, minkä jälkeen juoksin takaisin eteisaulaan ja siitä suoraan ulos. Ulkona ei moniakaan ihmisiä ollut, muttei se ollut ihme, sillä oli vielä niin aikaista ja lähes suurin osa oppilaista aloitti ensimmäiset oppituntinsa jo kahdeksalta. Juoksin, kunnes saavutin järven rannan ja sen puun, jonka juurella niin monesti olin näiden vuosien varrella istunut. 

Lysähdin istumaan selkä puunrunkoa vasten ja hautasin kasvot käsiini. Vasta nyt tajusin, että kyyneleet olivat kostuttaneet kasvoni. En tiedä, kuinka kauan istuin siinä, mutta yhtäkkiä havahduin pöllön huhuiluun, ja nostaessani kasvoni pöllö oli laskeutunut eteeni kirjeen kanssa. Pyyhin kasvot hihaani. Toisella kädellä silitin pöllöä, kun taas toisella kädellä - joka vapisi - otin taitellun paperilapun maasta.
Pöllö näykkäisi minua, varmaankin närkästyneenä siitä ettei minulla ollut sille makupalaa palkkioksi. En edes tajunnut sitä, tai sitä että pöllö nousi taas siivilleen – tuijotin vain sanoja, jotka paperille oli kirjoitettu.

Sydämeni tuntui jättävän muutaman lyönnin väliin, ennen kuin tajusin täysin paperin sanat. Käsialastahan minä jo näin, keneltä se oli, joten nimeä minun ei edes olisi tarvinnut lukea tekstin alta. Olikohan tämä jotakin pilaa?
Oliko Lily keksinyt Potterin kanssa jonkin loukkaavan kepposen minulle jo nyt? Olivathan he jutelleet Suuressa Salissa. Ehkä Potter jengeineen ja Lily ystävineen olivat juuri silloin keksineet jotakin...

Miksi minä olin niin vainoharhainen?
Ei Lily koskaan tekisi sellaista minulle. Olin siitä aivan varma. Ei todellakaan. Eihän?

Tänä iltana eteisaulassa kello kahdeksan... Miksi Lily tahtoo vielä jutella? Oliko hänellä kielenkärjellään vielä jotakin, mitä hän ei ollut jo eilen sanonut? Pah, syteen taikka saveen, kahdeksalta illalla eteisaulassa! 

*

Oppitunnit matelivat eteenpäin kuin etana, kun odottelin, että ilta tulisi ja kello löisi kahdeksan. En malttanut odottaa, vaikka toisaalta pelkäsin, että Lily tahtoi vain sanoa vielä suoraan, ettei kaivannut minua elämäänsä. 
Tosin, nyt kun mietin sitä tällä tavoin... Se kuulostaa vähän hölmöltä. Vilkaisin kelloa, joka roikkui tupani oleskeluhuoneen seinällä. Olin vasta päässyt viimeiseltä pimeyden voimien suojautumisen tunnilta ja madellut tyrmiin. Lily oli näyttänyt niin uskomattoman kauniilta - minä tosiaan kidutin itseäni, kun katselin Lilyä päivän yhteisillä oppitunneilla salaa - mutta hän ei ollut katsonut minua laisinkaan. Ei ainakaan niin, että minä olisin huomannut.

Kello näytti vasta viittä - Suuressa Salissa alkaisi päivällinen. Pitäisikö minun mennä? Toisaalta ei ollut nälkä, vain hirveän jännittynyt olo. Mutta sitten taas toisaalta... Niin, kyllä sitä pitäisi syödä, illallinen jäisi nimittäin väliin. Nousin ylös sohvalta, vein koululaukun makuusaliin sänkyni päälle ja lähdin sitten kohti Suurta Salia.

”Kalkaros, mitä sanoisit pienestä harjoittelutuokiosta? Meidän pitää kuitenkin olla valmiita, kun pääsemme koulusta, jos Pimeyden Lordi ottaa meidät riveihinsä”, olin vasta päässyt ulos tuvastamme, kun kuulin edestäpäin Mulciberin äänen – jonka hän madalsi melko kuulumattomiin virkkeen lopussa. Vaikka ajatus pimeyden loitsujen harjoittamisesta – joista suurin osa kyllä sujui jo melko mallikkaasti – tuntui houkuttelevalta, varsinkin tässä tilanteessa, niin pieni ääni päässäni ilmoitti minulle hanakasti, ettei Lily pitäisi siitä ja silloin varsinkin tahtoisi vain haukkua minut pystyyn tavatessamme illalla.
”Ei nyt, Mulciber, minulla on muita suunnitelmia täksi illaksi.”
”No ei sitten. Ehkä Musta, Avery ja Rosier lähtevät. Hei, kuulin mitä sen Evansin kanssa kävi. Ikävää, mutta nyt ainakin tiedät, millainen hän on, ja voit keskittyä meidän tulevaisuuteemme. Tiedät kyllä, mitä minä tarkoitan. Toivon, että oikeasti otat sanani huomioon. Noh, pidä hauskaa! Nähdään myöhemmin.”

Katsoin hetken kuinka hän jatkoi matkaansa tupamme tiloihin, ja jatkoin sen jälkeen itse kävelemistä päämääränäni Suuri Sali. Kukaan muu ei onneksi pysähtynyt keskustelemaan kanssani, mitä nyt jotkut tervehtivät varovasti. Päästessäni Suureen Saliin päivällinen oli jo aloitettu - vilkaistessani nopeasti matkalla Rohkelikkojen pöytään näin Lilyn istumassa Maryn ja muiden ystäviensä kanssa. Lily ei näyttänyt osallistuvan muiden keskusteluun, eikä tuntunut keskittyvän kovin hyvin ruoan syömiseenkään.

”Katsos vain, luulin jo, ettet tule syömään ollenkaan. Ajattelin, että murjotat oleskeluhuoneessamme sen rohkelikkolaisen hupakon takia.”
Vilkaisin Regulus Mustaa, joka virnisteli omahyväisesti.
”Lily ei ole hupakko, joten pidä sinä vain turpasi kiinni.”
”Miten vain. Kai sinä nyt ymmärrät, mitkä asiat ovat tärkeämpiä?”
”Minähän sanoin, että pidä turpasi kiinni. Tulin syömään, en keskustelemaan kanssasi.”
”No kylläpäs sitä nyt ollaan niin äkäisiä”, Musta tokaisi, mutten jaksanut enää vastata hänelle. Lapoin lautaselleni muutaman kauhallisen kurpitsakeittoa, jota näytti olevan tänään ruokalistalla, ja sieppasin yhden sämpylän.
Söin nopeasti, osallistumatta tupatovereideni keskusteluihin, silmät koko ajan kiinni Lilyn selkää koristavissa kauniin punaisissa hiuksissa.

En saanut tyttöä mielestäni, enkä näköjään voinut irrottaa silmiäni hänestä. Huokaisin - olin tulossa aivan hulluksi. Mutta toisaalta... Lily oli maailman ihanin tyttö, eikä mikään pystyisi pitämään ajatuksiani erossa hänestä. Ei, vaikka hän sanoisi, että ystävyytemme olisi kokonaan ohi. Tosin, niin Lily oli jo sanonut minulle - mutta en voinut tunteilleni mitään. Illan tapaamisen takia tunteeni olivat vielä enemmän sekaisin, koska en tiennyt mitä ajatella. En tiennyt yhtään, mitä Lily minusta vielä tahtoi. Salaa kyllä toivoin, että hän olisi antanut typeryyteni anteeksi ja olisi edes vähintään ystävä kanssani.
Toisaalta taas... kuka kykeni olemaan vielä ystävä sellaisen ihmisen kanssa, joka oli tunnustanut hänelle rakkautensa?

Havahduin ajatuksistani - tai siis enhän minä nyt niin kauheasti ajatellut, mutta kuitenkin – Lilyn noustessa ylös Rohkelikkojen pöydästä ja lähtiessä kohti Suuren Salin ovia. Nousin silloin itsekin ja seurasin varovaisen hitain askelin tyttöä Eteisaulaan, missä jäin hölmön näköisesti seisoskelemaan paikoilleni seuraten katseellani hänen kulkuaan portaita ylös.

”Luulin, että teillä oli välit mennyt huonoiksi, kun kutsuit häntä kuraveriseksi – jollainen Evans tietenkin on.”
Käännyin katsomaan Wilkesiä, joka virnisteli vierelläni katsellen suuntaan, johon Lily oli juuri hävinnyt.
”Ihan kuin se sinulle kuuluisi, millaiset välit minulla on Evansin kanssa! Anteeksi, mutta minun on nyt mentävä, minulla on tärkeämpääkin tekemistä”, tiuskaisin vihaisesti, ja lähdin saman tien kävelemään kohti ulko-ovia.

En voinut todellakaan sietää sitä, että kaikki ystäväni kutsuivat Lilyä kuraveriseksi - enkä varsinkaan sitä, että minua muistutettiin siitä, miten olin itse haukkunut häntä. En todellakaan ole vielä antanut sitä itselleni anteeksi, ja tuskin tulen ikinä antamaan. 

*

Illan tunnit matelivat edelleen hitaasti eteenpäin, mutta niin siinä vain kävi, että kello läheni lähenemistään kahdeksaa. Kun kello oli kymmentä vaille, lähdin tupamme tiloista peloissani ja stressaantuneena kohti Eteisaulaa. Jossain vaiheessa huomasin juoksevani, mutta päästyäni rappuset ylös ja ovelle, jonka takana oli eteisaula, pysähdyin kuin seinään. Sydämeni pamppaili kuin sillä olisi maraton suoritettavanaan, enkä ensin meinannut uskaltaa avata ovea. Lopulta totesin ajatuksissani itselleni, että jos en menisi aulaan, en tietäisi mitä Lilyllä oli mielessään.

Sain koottua itseni jotenkuten, ja avasin käsi täristen Eteisaulaan vievän oven. Huokaisin hiljaa ja kävelin aulan portaille istumaan. Lilyä ei näkynyt vielä missään, mutta ainakin olin ajoissa. Mieluummin minä odotin Lilyä, kuin hän minua. Tyttöjen ei muutenkaan saa antaa odottaa – se ei ole koskaan hyvästä. Olin oppinut sen seuratessani äitiäni pienempänä.
Ehdin miettiä kaikenlaista - jopa sitä mahdollisuutta että Lily oli kiusallaan kutsunut minut tänne ja jättäisi itse tulematta, tai tulisi sen Potterin kanssa (se olisi jopa pahempaa) - mutta lopulta tunsin käden olkapäälläni ja käännyin ympäri.

”Anteeksi, Sev, että olen muutaman minuutin myöhässä”, Lily kuiskasi ja istuutui vierelleni portaille. Pyörittelin päätäni ja vastasin varovasti hymyillen: 
”Ei se mitään, en minä kauan odottanut.”
Sydämeni lähti hirveään raviin, enkä oikein tiennyt mitä ajatella. Pitkään toviin emme kumpikaan sanoneet mitään - Lily tuijotteli eteensä kuin keräten rohkeutta johonkin ja minä... No, katselin välillä Lilyä ja välillä Eteisaulan seiniä.

”Kuule Sev... Olen tässä miettinyt –”

*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~

4. luku - Lily PoV

Koko päivä kului turhan nopeasti. Siitä kun lähdin pöllölästä, tuntui olevan vain pari minuuttia, kun olin jo lähtövalmiina makuusalissa. Tunnit kuluivat nopeasti. Välillä tuntui kuin olisin vain juuri astunut sisään luokkaan, kun jo kävelin sieltä ulos. Minulla ei ollut mitään muistikuvaa tuntien kulusta, saati sitten aiheista, joita niillä käsiteltiin.

Katsoin kelloa ja se tuntui nyt matelevan hitaasti, vaikka yritin edelleen keksiä jotain sanottavaa. Minulla ei ollut mitään hajua, mitä aioin sanoa Severukselle. Mietin jo, oliko kokonaan virhe lähettää pöllö hänelle. Huokaus pääsi suustani, kun Mary veti minut taas maan pinnalle.

”Miksi ihmeessä sinun pitää tavata se hemmetin Kalkaros? Mitä oikein näet siinä limaisessa madossa?”
Vilkaisin Marya niin myrkyllisesti kuin osasin ja nousin ylös sängyltä. Nappasin hiusharjani Marylta ja suin vielä nopeasti hiukseni suoriksi. Lisäsin luonnollisen näköistä huulipunaa huulilleni ja katsoin vielä kerran peiliin.

En edes tiedä miksi olin laittautunut niin Severusta varten. Mehän olimme ystäviä. Tai ainakin minä olin ystävä hänelle. En tiennyt mitä ajatella pojan rakkaudentunnustuksesta.

Painoin käteni oven kahvalle, kun Mary tarttui hartiaani ja veti minua poispäin.

”Muista, että naiset tulevat aina tyylikkäästi myöhässä, oli partneri sitten millainen tahan…” Maryn lause keskeytyi, kun viskasin yöpöydältä nappaamani hiusharjan tätä suoraan otsaan. Maryn ilme muuttui hämmästyksestä järkytykseksi ja järkytyksestä vihaksi. Hän kaivoi jo taikasauvaa kaapunsa taskusta, kunnes selvästikin muisti, että olin aina ollut häntä parempi niin liemissä, loitsuissa kuin pimeyden voimilta suojautumisessa. Sitten hän kääntyi ja marssi oman sänkynsä luokse ja tuijotti ikkunasta ulos sanaakaan sanomatta. Kohautin hartioitani ja laskeuduin portaat alas oleskeluhuoneeseen.

Harmikseni Potter istui oleskeluhuoneessa ystäviensä kanssa ja hänen hymyllään olisi varmaan voinut valaista Tylypahkan pimeimmänkin tyrmän, kun hän nousi ja käveli rehvakkaasti minua kohti. Kävelin nopeasti kohti muotokuva-aukkoa toivoen, että Potter tajuaisi hienoisen vihjeen, eikä lähtisi seuraamaan. Huonoksi onnekseni hänen pieni aivokapasiteettinsa ei riittänyt tajuamaan tätä, sillä Potter asteli eteeni ja virnisti minulle niin, että kuka tahansa tyttö Tylypahkassa olisi pyörtynyt onnesta. Hymyilin irvistyksen omaisesti takaisin ja yritin hallita hermojani.

”Niin?” kysyin hampaita kiristellen ja toivotin hänet mielessäni alimpaan helvettiin.
”Mitä mieltä olisit pienoisesta kuutamokävelystä Tylypahkan tiluksilla?”
”Minulla on hieman kiire, jos et ole sattunut huomaamaan…” pihisin hampaideni välistä ja puristin taikasauvaa kaapuni taskussa, etten olisi tökännyt sillä Potteria silmään.
”No jospa kuitenkin sinulla olisi aikaa miettiä uudestaan sitä Tylyahon reissua, sillä olisi erittäin noloa molemmille mennä yksin. Uskon myös, ettet halua viettää koko päivää istuskellen yksin Kolmessa luudanvarressa, varsinkin kun Marykin tapaa Siriuksen siellä. Siriuksen puheista päätellen he eivät kaipaa kolmatta pyörää…” James virnisti jo voitonriemuisesti.

En tajunnut, miksei Mary ollut kertonut pienistä treffeistään, varsinkin kun yleensä tämän suuta ei saanut kiinni millään. Suunnittelin jo mukavaa kostoa Marylle, koska hän tiesi tilanteeni suostuessaan Siriuksen pyyntöön. Olin jo vastaamassa Jamesille myöntävästi, kun mieleeni pälkähti ajatus, joka sai suuni leviämään pirulliseen hymyyn. James käsitti selvästi ilmeeni väärin ja kohosi paraikaa pilvien yläpuolelle haavemaailmoissaan.

”Olen pahoillani, mutta olet nyt erehtynyt. Olen menossa Tylyahoon Severuksen kanssa. Ehkä sinun kannattaisi pyytää vaikka Peteriä kanssasi, ettet olisi aivan yksin.” Niine hyvineni marssin ulos muotokuva-aukosta, jättäen Potterin sulattelemaan juuri kuulemaansa. Laskeutuessani portaita alas kuuluin epämääräistä jyrinää ja huutoa, kun James ilmeisesti räjäytti kokonaisen seinän portaikon ja oleskeluhuoneen välistä.

Severus istui eteishallissa ovea vastapäätä. Painoin varovasti käteni Severuksen olkapäälle.
”Anteeksi, Sev, että olen muutaman minuutin myöhässä”, kuiskasin pojan korvaan ja istuin tämän viereen portaille.
”Ei se mitään, en minä kauan odottanut”, poika vastasi varovasti hymyillen.

Istuimme siinä pitkän tovin sanomatta mitään, tuijotin eteeni ja mietin edelleen mitä sanoa pojalle, mitä minä edes itse ajattelin hänestä ja tästä kaikesta? Lopulta tunsin hiljaisuuden liian kiusalliseksi ja aloitin:
”Kuule Sev… Olen tässä miettinyt – ”, en tiennyt miten jatkaa. Lopulta päätin kerätä hieman lisäaikaa ja varmistaa, ettei Potter tai joku tämän uskollisista ystävistä kuunnellut meitä.
”Jos mentäisiin tuonne ulos juttelemaan, kun täällä seinilläkin tuntuu olevan korvat.”
Severus nyökkäsi ja hymyili ehkä hieman helpottuneena siitä, että saisi jotain tekemistä. Minäkin olin helpottunut, sillä sain vielä hetken miettimisaikaa.


Istuimme järven rannalle, ison puun viereen. Pienten aaltojen tasainen lyönti rantaa vasten kuulosti rauhoittavalta ja sain siitä jonkinlaista rohkeutta. Otin varovasti pojan kädestä kiinni ja katsoin tätä silmiin. En koskaan aikaisemmin ollut tajunnut tämän silmien kauneutta. Silmät olivat täysin mustat, ehkä hieman pelottavatkin jonkun mielestä, mutta ainakin minä pystyin näkemään syvemmälle. Silmistä kuvastui herkkyys ja jonkinlainen haavoittuvaisuus, jota hän ei yleensä näyttänyt kenellekään.

”Sev, olen miettinyt kaikkea yhä uudestaan ja uudestaan, enkä vieläkään tiedä täysin miten suhtautua. Olen täysin sekaisin tästä kaikesta, sinusta, Voldemortista ja jopa Potterista”, Severuksen silmissä häivähti pieni viha, kun mainitsin Potterin. ”Älä pelkää, Potter saa minut sekaisin vihasta ja suuttumuksesta, mistään muusta ei ole kyse”, hymyilin pojalle rauhoittavasti ja jatkoin:
”Olen tajunnut, etten voi elää ilman sinua. Haluan jakaa elämäni kanssasi ainakin ystävänä. Toivon, ettet pyydä minulta ainakaan aluksi muuta.”

Pidin pitkän tauon ja katselin järvelle. Katsoessani taas poikaa, hän oli juuri avaamassa suutaan sanoakseen jotain, mutta painoin sormet hellästi tämän huulille.

”En siis voi vastata tunteisiisi samalla tavalla. Tunteeni ovat täysin sekaisin ja se, se on sinun syytäsi”, hymyilin pojalle, joka katsoi täysin pökertyneesti minua. ”Tarvitsen aikaa, mutten halua menettää sinua. En ainakaan ystävänä. En halua menettää sinua kuolonsyöjille, tajuatko? En halua että sinulle käy mitään. Voldemort ei selvästikään kunnioita kuolonsyöjiä, he ovat hänelle palvelijoita, täysin yhdentekeviä. Minä olen jästisyntyinen, se olisi vaarallista meille molemmille. En halua että asetat itseäsikään vaaraan. Sinun täytyy päättää, kumman sinä valitset, minut vai heidät.”

Severus ei sanonut mitään, päätin antaa hänelle aikaa ajatella. Minäkin todella tarvitsin sitä. Päästin irti pojan kädestä, jota olin puristanut koko ajan. Raahauduin Severuksen vierelle, joka nojasi puunrunkoa vasten. Laskin hitaasti omaakin selkääni kohti puunrunkoa, kunnes tunsin keskiselässäni jotain, joka ei ollut siinä äsken. Katsoin Severusta hölmistyneenä ja sitten hänen kättään, joka oli selkäni takana. Lopulta suuni suli hymyyn ja painauduin lähemmäs poikaa.

Istuimme siinä kauan. En osaa sanoa kuinka kauan, kunnes muistin selkkauksen Potterin kanssa.
”Sev, kävisikö jos kertoisit päätöksesi lauantaina Tylyahossa?” kuulin pojan hengittävän hieman katkonaisesti.
”Totta kai,” tämä sanoi kuiskaten.

Hymyilin voitonriemuisesti, vaikkei Severus sitä nähnytkään. Potterin ilme tulisi olemaan näkemisen arvoinen. Asiat tuntuivat olevan mallillaan, ainakin lauantaihin saakka.

Istuimme siinä vielä kauan, sanomatta sanaakaan. Kuuntelimme vain järven ja Kielletyn metsän ääniä. Lopulta meidän oli pakko nousta ja hipsiä takaisin makuusaleihimme. Emme halunneet jäädä kiinni Vorolle yöllisestä hiippailusta.

****************************************************************************************************************************************

A/N3: Oma seuraava Sevin näkökulmasta kirjoitettu luku tulee heti, kun olen saanut kirjoitettua sen ja käytettyä betalle ^^
Uskoisin kuitenkin, että ennen kuun vaihtumista.