Nimi: Rakkaus on intohimoa suurempaa
Kirjoittaja: Enkeliprinsessa
Fandom: Blade -sarja
Ikäraja: S - K18 (jokaisen luvun otsikon perässä suluissa oma ikärajansa)
Genre: romance, drama, angst, action, thriller, horror, AU, BDSM, fantasy, snog, het, (humor, H/C, lemon, femme)
Varoitukset: kuolemia, seksiä, intohimoa, väkivaltaa, rikoksia ja vampyyreja.
Paritus: Marcus/Maria (OC)

Päähahmot:
- Maria Rose (OC, minä)
- Marcus Van Sciver
- William Rose (OC)

Sivuhahmot:
- Blade
- Krista Starr
- Chase
- Shen

Traileri: "Maria Rose..."
"Mistä sinä tiedät nimeni?"
"Olet niin kaksoisveljesi näköinen, ettei voi erehtyä."
"Ja mistä sinä tunnet Willin?"
"William ei ole tainnut kertoa sinulle paljoakaan siitä, mitä on puuhaillut viimeisen vuoden?"
"Miten niin?"
"Koska olet niin tietämätön."
"Kuka sinä muka olet? Tulet puhumaan minulle kuin tuntisit minut ja perheeni."
"Marcus Van Sciver, oikein hauska tutustua."
"Van Sciver? Se Van Sciver?"

"Yksi ja ainoa Van Sciver, kyllä. Ja veljesi työnantaja."

"Vampyyreja?!"
"Minä kuulun The House of Chthoniin, Maria."
"Marcus... Mikä helvetin vampyyrilahko tämä on?"
"Kultaseni, osuit kultasuoneen."
"Vampyyrilahko? Ja veljeni kuuluu myös tähän?"
"Yksi monista lahkoista. Vampyyriyhteisö on suuri, paljon suurempi, kuin kukaan ihminen voisi koskaan kuvitella. Ja kyllä, veljesi kuuluu lahkoomme, mutta ei, hän ei ole vampyyri."
"Ja te elätte täällä, ihmisten keskuudessa? Eikä kellään ole hajua asioiden oikeasta laidasta?"
"Me todellakin elämme ihmisten keskuudessa, suuria saavutuksia. Ja kyllä toisilla on ensi käden tietoa meistä."
"..."
"Meitä jahdataan. On olemassa vampyyrintappajia. Meitä täällä Detroitissa jahtaa yksi erittäin ärsyttävä vampyyrintappaja."
"Vampyyrintappaja?"
"Kyllä."
"Ettekö te sitten voi taistella?"
"Kyllä. Mutta kaikki alaisuudessani olevat vampyyrit, Chasea ja muutamia muita lukuunottamatta, ovat liian taitamattomia - vaikka koulutustasomme on yksiä parhaimpia vampyyriyhteisössämme - joten Blade tuhkaa vampyyreitani, ennen kuin ehdin sanoa kissaa. Emmekä ole saavuttaneet vielä aikaa, jolloin vampyyrit voisivat huoletta kulkea päivisin ulkona."
"Blade...?"
"Vampyyrintappaja. Daywalker."
"Mahtavaa. Mutta mitä tuolla Daywalkerilla tarkoitetaan?"
"Blade on puoliksi vampyyri, puoliksi ihminen, Maria. Siksi hän pystyy liikkumaan huoletta päivisin ulkona, kun me muut emme."
"Siis aivan mahtavaa, helvetti."
"..."
"Saanko minä... Voitko tehdä minusta -"
"Maria, jumaloin sinua. Tahdotko saada pääni aivan sekaisin?"
"Marcus, minä tahdon. Vampyyriys... Se on kiehtovaa. Sinä olet kiehtova. Minä tahdon olla kuin sinä. Sinä teit Kristastakin kaltaisesi..."
"Niin. Mutta sinä... Sinä olet aivan eri kastia. Voisit olla jopa puhdasverinen, ellen paremmin tietäisi. Ihmisyytesi pystyy kuitenkin haistamaan. Sinä... Sinä olet kuin toisesta maailmasta minuun verrattaessa. Ja sinä saat minut sekaisin."
"Marcus, ole niin kiltti."
"Saat huomata, että olen niin paljon enemmän."
"Tahdon kokea kaiken, olet saanut minut jo riudutettua intohimon pyörteisiin. Tahdon olla vampyyri. Tahdon taistella kanssasi tätä Bladea vastaan. Tahdon sinut kokonaan itselleni..."
"Aah... Pidän sinusta Maria. Aivan liikaa. Sinä... olet saanut minut sekaisin intohimosta."
"Joten?"
"Meillä tehdään asiat hivenen eri tavalla. Vanhanaikainen pureminen on villejä varten. Ja ruokailua varten."
"Tee minusta vampyyri."
"Hyvä on. Tule. Kutsutaan lahkomme päällysjäsenet koolle."

A/N: Mä niin tykkään tunkea itseäni kaikkiin ficceihin. Ja rakastan vampyyreja. Ja rakastan Blade -leffoja ja tätä Blade -sarjaa. Ja Marcus Van Sciveria <3
Alun tapahtumat sijoittuvat vuotta ennen Blade -sarjan alkua. Myöhempien lukujen tapahtumat myötäilevät sarjan tapahtumia.




Rakkaus on intohimoa suurempaa

Prologi (S)

Huokaisin. Olin kyllästynyt. Lopen kyllästynyt. Ei mitään tekemistä. Detroitin yöelämä oli täynnä elämää, mutta minä istuin suuren asuntoni suurehkon ikkunan edessä ja katselin kaupungin valoja. Minulla ei ollut mitään tekemistä. Ei yhtään mitään tekemistä. Kaikki kaverit ja ystävät olivat lomalla Alpeilla. Minä vihasin talvea, lunta ja kaikkia talviharrastuslajeja. Oli siis selvää, miksen ollut lähtenyt heidän mukaansa Alpeille.
Ja nyt... nyt istuin yksin Detroitin keskustassa sijaitsevan kerrostalon neljännessä kerroksessa olevassa kolmioasuntoni olohuoneessa. Olin perinyt vanhempieni asunnon, lapsuudenkotini, kun vanhempani kuolivat viikko sitten hämärissä olosuhteissa. Minulle ei kerrottu paljoa, näin vain raadellut ruumiit. Itse asiassa, olin perinyt asunnon kaksoisveljeni, Williamin kanssa.
Hän oli asunut jo pidempään vanhempiemme luona, mutta nyt en ollut nähnyt häntä koko viikkona.

Yhtäkkiä havahduin siihen, että kuulin ulko-oven lukon käännähtävän ja sitä seurasi tutun kuuloinen huhuilu.
"Maria? Oletko kotona?"
"Olohuoneessa."
Siirsin katseeni ikkunasta olohuoneen oviaukolle, jonka raameihin nojasi lyhyet ja tuuheat ruskeat hiukset omistava nuori mies, jonka kasvoilla väreili lämmin, mutta surullinen hymy.
"Ikävää, että jouduit palaamaan näissä olosuhteissa Detroitiin... Isä ja äiti... Harmi, että he menehtyivät ilman, että pystyit pyytämään anteeksi. Tai ilman, että he pystyivät myöskin pyytämään sinulta anteeksi. He ikävöivät sinua koko tämän vuoden."
"..."
"Mites Peter?"
"Will, erosin Peteristä viikko sitten. Kuten tietäisit, jos olisit ollut maisemissa, kun tulin kotiin. Tulin heti, ensimmäisellä lennolla, kun kuulin Maryn ja Frankin kohtalosta", tuhahdin veljelleni ja katsoin sen jälkeen pistävästi tätä. "Missä olet ollut koko tämän viikon?"
"Äh. Minun piti... selvittää ajatuksiani ja olin töissä."
"Töissä?"

Veljeni vain hymähti ja kääntyi kannoillaan. "Mikset voi jo kutsua heitä isäksi ja äidiksi, onko se niin vaikeaa?", kuulin veljeni huudon, ennen kuin hänen huoneensa ovi sulkeutui.
Niin, en tiedä miksi aina puhuessani nimitin vanhempiamme heidän etunimillään, kun näin ajatuksissani kutsuin heitä vanhemmiksemme. Se oli pinttynyt tapa, olin kutsunut heitä pienestä pitäen etunimillä. Luulen, että pienenä tykkäsin niin paljon äidin nimestä, että tahdoin sanoa aina mieluummin Mary, kuin äiti. Ja koska en tahtonut loukata isää, rupesin kutsumaan häntäkin Frankiksi.
Ja se tosiaan oli jäänyt tavaksi ihan aikuisiälläkin.
En ajatuksissani kuullut, että veljeni oli tullut takaisin olohuoneeseen. En ainakaan ennen, kuin hän peitti näkökenttäni.

"Typerys, onko pakko tulla niin lähelle ja säikytellä toisia?" kysyin murahtaen, mutta nopeammin kuin itsekään tajusin, nousin ylös ja halasin veljeäni.
"Noh, noh. Kyllä se siitä. Tahtoisitko saada muuta ajateltavaa? Kuulin, että Mandy, Philip, Rose, Dean, Sam, Oscar ja Edward lähtivät Alpeille, mutta sinä et tahtonut. Vieläkinkö vihaat talvea ja kaikkea siihen liittyvää?"
Naurahdin ja irrottauduin veljestäni, joka tarttui minua olkapäistä. Hänen kauluksensa siirtyi hieman paikaltaan ja ehdin nähdä vilauksen jostakin mustasta, ihan kuin veljeni olisi hankkinut tatuoinnin. Mutta kaulus peitti sen kohdan kaulasta nyt, joten ajattelin väistämättä, että olin tainnut nähdä vain omiani. Miksi veljeni olisi hankkinut uuden tatuoinnin, eikä olisi kertonut minulle siitä?
"Mihin se viha olisi kaikonnut? Ja kyllä, he lähtivät Alpeille, yrittivät kovasti saada minua mukaan, varsinkin Ed. Hän on vieläkin auttamattoman ihastunut, tai oikeastaan jo pakkomielteisen rakastunut minuun. Torjuin sekä Edin, että heidän tarjouksensa matkasta. Hyi, en kestäisi sitä kylmyyttä ja typerää valkoista paskaa joka puolella. Sitä paitsi, olisin kuitenkin vain katkonut jalkani..."

Nyt oli Williamin vuoro naurahtaa. "Aina yhtä ihana sisareni. Et ole kyllä vuoteen muuttunut."
"Maryn mukaan sinä olet."
"Ai, sinä olet kuitenkin äidin kanssa puhunut?"
"Jotain. Hän yritti kovasti saada minua New Yorkista kotiin, mutta sanoin, etten voi tulla. En, ennen kuin he peruisivat Frankin kanssa sanansa. Noh, Mary perui, mutta Frank ei. Joten sanoin, että minulla on töitä kolumnini kanssa, joten en pääse tuosta noin vain kotiin, edes käymään."
"Isä olikin aina jäärä. Mutta hän oli ylpeä sinusta. Isä oli meistä eniten innoissaan, hän luki joka päivä kolumnisi. Ajan myötä, jos olisit tullut käymään, hän olisi pyytänyt anteeksi sanojaan. Anteeksi sitä, ettei ollut uskonut kykyihisi kirjailijana ja reportterina."

Huokaisin. Oli niin tyypillistä isää. Kaikkihan alkoi vähän yli vuosi sitten, kun ilmoitin vanhemmilleni ja kaksoisveljelleni (olin silloin 22-vuotias), että tahdoin ruveta elättämään itseäni kirjoittamalla. Halusin kirjoittaa oman kirjan. Halusin myös paikallislehteen toimittajaksi, olisin päässyt kirjoittamaan vastauksia apua tarvitsevien kirjeisiin, olin jo silloin kysellyt asiasta nimittäin. Olin opiskellut lukion jälkeen 4 vuotta kirjallisuutta, sekä samaan aikaan journalismia. Ihmeen hyvin pääni kesti opiskella noita kahta samaan aikaan pääaineina. Sivuaineina opiskelin kieliä, - ranskaa, saksaa ja espanjaa - filosofiaa, psykologiaa ja elokuvakäsikirjoituksen alkeita. Isä ja äiti olivat tyrmänneet unelmani. He eivät olleet uskoneet, että pystyisin elättämään itseni kirjoittamalla. Ja olin haukkunut heidät pystyyn ja sanonut, että toivoin, etteivät he olisi vanhempiani. Ja olin paennut ongelmia New Yorkiin.
Olin lopulta kuitenkin todistanut molempien olleen väärässä. En vain julkaissut omaa palstaa New York Timesissa (Maria’s Help Column), vaan olin julkaissut myös kirjan - se kertoi vampyyrien valloittamasta New Yorkista, menestyi uskomattoman hyvin. Sain jopa sellaista palautetta, että se oli niin aidontuntuinen kirja, että jotkut olivat oikeasti uskoneet New Yorkin vilisevän vampyyreja.

"Olisin tullut heti, jos hän olisi pyytänyt anteeksi. Ja tottakai tunnen auttamatta vääryyttä siitä, etten ehtinyt pyytää anteeksi. Tahdon vain tietää, kuka heidät tappoi. Heidät oli raadeltu, Will, raadeltu! Aivan kuin Detroitissa olisi jotain villipetoja."
Williamin kasvoilla oli outo lukematon ilme, kunnes hän tarkensi katseensa silmiini ja virnisti. "Detroitissako muka villipetoja? Ja minäkin tahdon tietää, miksi äiti ja isä tapettiin, sekä kuka sen teki. Ja työni ansiosta se voi olla hyvinkin mahdollista."
Katselin veljeäni, joka näytti salaperäiseltä. Huomasin nyt vasta, että hänellä oli verenpunainen kaunis, olkaimeton iltapuku käsissään.
"Mikä tuo on?"
"Aah, hyvä kun kysyit. Tänään on gallerian avajaiset, siellä on koko Detroitin kerma. Työnantajani lähetti minulle kutsun, jolla voin viedä myös avecin. Koska minulla ei ole naisystävää, jonka voisin viedä - kuten pomokin tietää - ajattelin viedä sinut ja näköjään pomo ajatteli niin myös, koska lähetti sinun kokoisesi mekon minulle."

Nyt minun oli pakko tuijottaa suu auki Williamia. Mitä töitä veljeni oikein teki? Koska hän oli aloittanut työt? Ja mikä tämä pomo oli, kun oli noin avokätinen?
"Minulle? Aiotko sinä mennä sinne avajaisiin?"
"Minun velvollisuuteni on mennä, sisko rakas. Ja otan sinut mukaani. En tahdo, että tylsistyt yhtään enempää täällä kotona nyhjöttämällä. Et saavuta sillä mitään, Maria."
Huokaisin. "Hyvä on, anna tänne se riepu. Voi luoja, tämä on ollut kallis. Näin tämän Nykissä yhden tosi kalliin liikkeen näyteikkunassa!"
Veljeni naurahti lähtiessään taas kävelemään, todennäköisesti huonettaan kohti.
"Pomolla on hyvä maku, minkäs sille voi. Ja hänellä on rahaa, jota levitellä ympäriinsä. Toivottavasti olet valmis puolessa tunnissa", hän huikkasi ja katosi käytävälle, josta pääsi keittiöön, olohuoneeseen ja meidän makuuhuoneisiin. Williamilla oli oma huoneensa, jossa olimme joskus asuneet yhdessä, vanhempamme kun eivät koskaan olleet mitään kovin varakkaita. Hyvin toimeentulevia kyllä. Minä taas olin sitten ruvennut asuttamaan vanhempiemme makuuhuonetta. Tosin, ensi töikseni, kun olin palannut, olin raivannut huoneen isän ja äidin tavaroista, maalannut sen ja sen jälkeen tuonut omia tavaroitani sinne. Olisi ollut liian tuskaista asua siellä vanhempiemme tavaroiden joukossa. Nukkua vanhempiemme sängyssä. No yök...

Vilkaisin ikkunasta vielä kerran ulos. Ehkä illasta sittenkin voisi tulla mielenkiintoinen ja tapaisin jopa mielenkiintoisia ihmisiä. Ehkä jopa saattaisin löytää jonkun sieltä, jonkun yhden illan jutun tai miksei vaikka vakavemmankin. Kyllä minulle kelpasi tällä hetkellä mikä tahansa. Kunhan saisin jotain toimintaa, kun ei sitä nyt hetkeen ollut ollutkaan. Ja olihan minulla lomaa, joka täytyisi jotenkin kuluttaa. Olin saanut New York Timesista kaksi kuukautta lomaa - palstani oli sen ajan erään kollegani hoivissa, hän toimi niin kuin haamukirjoittajana - vanhempieni kuoleman takia. Ja olin toki kertonut, että muutan todennäköisesti lopullisesti takaisin Detroitiin, jolloin päätoimittaja oli ilmoittanut, että oli valmis pitämään minut alaisena, jos pystyisin omasta mielestäni hoitamaan palstaa Detroitista. Että kirjoittaisin joka päivä kolumnini kotona, jonne kirjeet lähetettäisiin ja että lähettäisin valmiin kolumnin editoitavaksi verkon välityksellä.
Sanoin vain, että mietin asiaa. Koska minulle oli soitettu vanhempieni kuolemasta ilmoitetun puhelun jälkeen myös Detroit Newspaper -lehdestä. Lehden päätoimittaja - Andrew Madison - oli esittänyt surun valittelunsa vanhempieni kuolemasta ja kysynyt heti perään, olinko tulossa takaisin Detroitiin ja kuultuaan, että olin palaamassa, hän oli ehdottanut, että tulisin heille töihin, kuten vuosi sitten oli suunniteltu. Olin vain todennut miettiväni asiaa.
Ja nyt minulla oli mietittävänä, jatkaisinko New York Timesissa vai aloittaisinko Detroit Newspaperissa. Mutta se sai odottaa vielä, se miettiminen siis.
Nyt keskittyisin vain tähän iltaan ja olemaan veljeni avec gallerian avajaisissa. Kiirehdin huoneeseeni vaihtamaan vaatteeni siihen iltapukuun, sekä sivelemään hieman meikkiä kasvoilleni...

*

1 luku - Detroitin kerma (S)


”Kaikki kunnossa? Valmiina sulautumaan Detroitin kermaan?” William kysyi minulta, kun olimme vihdoin saapuneet gallerialle ja astelemassa portaita ylös ulko-oville.
”Kaikki on kunnossa. Ja olen valmis”, mutisin vastaukseni, koska keskityin katselemaan ihmisiä, jotka valuivat mukanamme ylös rappusia, sisälle galleriaan. Paljon julkisuuden henkilöitä, Detroit Newspaperin päätoimittajakin, oli tulossa avajaisiin.  Hymyilin ihmisille, joiden katseet kohtasivat minun katseeni kanssa. Vilkaisin hymyillen veljeäni, joka väläytti hurmaavimman hymynsä ikinä, kun huomasi minun tuijottavan.
”Ihmiset varmaan kuvittelevat, että olemme pari tai jotain”, William mutisi naurahtaen, jolloin tuhahdin nenääni hieman nyrpistäen.
”Eikä varmasti luule, olemme niin samannäköisiä, ettei kukaan voi erehtyä, typerys.”
”No, toivotaan. Olisi ikävää, jos luultaisiin, että minun tasoiseni mies voisi saada sinun tasoisesi naisen.”
”William, lopeta. Muuten, miksi sinulla ei ole ketään naisystävää? Etkö ole löytänyt ketään, joka sopii sinun muotteihisi vai oletko... homo?”
”Maria, kehtaatkin. Ei, en ole homo. En vain ole törmännyt kehenkään, joka hivelisi silmiäni tarpeeksi ja omaisi älykkyyttä tarpeeksi. Ja sitä paitsi, olen vasta 23-vuotias, minulla on vielä vaikka kuinka paljon aikaa löytää joku nainen rinnalleni. Mutta voitaisiinko nyt keskittyä tähän iltaan. Mikään ei saa mennä, Maria, pieleen. Detroitin kaikki vaikuttavimmat ihmiset ovat täällä, itse pormestari Samuel Portlain on täällä ja tietenkin työnantajani.”
”Mikä nyt voisi mennä pieleen? Luuletko, etten osaa käyttäytyä? Luuletko, etten New Yorkissa työni puolesta päässyt kymmeniin avajaisiin tämän vuoden aikana?”
”Anteeksi, en tarkoittanut sitä ihan noin, sisko rakas. Minua vain hermostuttaa, tämä on ensimmäinen, johon minä pääsin.”

Vilkaisin veljeäni hymyillen. ”Noh, kaikki menee varmasti mainiosti, usko pois. Meillä on hauskaa, tutustumme uusiin ihmisiin, joilla on hyvin paljon vaikutusvaltaa Detroitissa”, naurahdin sitten, jolloin veljeni vilkaisi minua kulmiaan kohottaen.
”Miten vain”, William totesi. Huomasin, että olimme päässeet jo sisälle galleriaan.
”Vau, täällähän on upean näköistä”, huokaisin hiljaisesti, kun olin hetken katsellut ympärilleni. Kukahan tämä Van Sciver oli, joka gallerian omisti? En ollut kuullutkaan sen nimisestä ihmisestä, mutta olinhan minä ollut vuoden poissakin Detroitista. Ja näköjään veljenikin oli jossain töissä. Joten tämä taisi olla yllätysten aikaa.

”Iltaa, herra Rose”, kuulin jonkun sanovan veljelleni ja kääntyessäni ympäri, tunnistin miehen pormestariksemme.
”Iltaa, pormestari Portlain.”
”Aah ja neiti Rose on palannut takaisin kaupunkiin, oletan?”
Katselin molempia hämmentyneenä, mutta loihdin kasvoilleni hymyn. ”Mikäpä minua poissa täältä pitäisi?”
”Otan osaa vanhempienne kohtalosta. Kovin ikävää. Jos on mitään, mitä voin tehdä hyväksenne, kertokaa vain rohkeasti. Minun kaupunkini asukkaiden täytyy voida hyvin, keinolla millä hyvänsä.”

Nyökkäsin hymyillen, jonka jälkeen tönäisin merkitsevästi veljeäni, joka pahoitteli pormestarille ja jatkoimme kulkuamme eteenpäin.
”Eikö vanhempiemme kuolemaa voi unohtaa edes yhdeksi illaksi? Pitääkö kaikkien siitä muistuttaa?” kysyin ivaa tihkuvalla äänellä, jolloin William katsoi minua pahoittelevasti.
”Olen itse saanut kuulla koko viikon vaikka keltä surunvalitteluja. Eiköhän se kohta kuitenkin lopu... Hei, jos minä käyn hakemassa meille juotavaa, odotatko tässä sen aikaa?”

Nyökkäsin hänelle, irrotin otteeni hänen kädestään ja hetkessä William katosi ihmisjoukkoon. Kävelin suurehkon ikkunan äärelle ja katselin ulos. Se oli melkein samanlainen näkymä, kuin meidän asuntomme ikkunasta ja silti niin erilainen.
"Maria Rose..." kuulin yhtäkkiä äänen takaani, jolloin käännyin ympäri, kohtaamaan miehen, jolla oli lyhyet vaaleanruskeat hiukset. Henkäisin hiljaisesti, hän oli uskomattoman komea.
"Mistä sinä tiedät nimeni?", sain vaivoin kysyttyä, kun tajusin, että mies tiesi nimeni, enkä minä varmasti ollut tavannut häntä koskaan aikaisemmin.
"Olet niin kaksoisveljesi näköinen, ettei voi erehtyä", mies tokaisi, vaikuttaen hivenen ylimieliseltä. Kohotin kulmiani.
"Ja mistä sinä tunnet Willin?"
"William ei ole tainnut kertoa sinulle paljoakaan siitä, mitä on puuhaillut viimeisen vuoden?"

Katselin miestä nyt hieman pistävästi. Mikä hän oli oikein sanomaan minulle, etten muka tiennyt mitä veljeni teki? Okei, olihan se osittain totta, mutta silti...
"Miten niin?", murahdin vastaukseksi ja käännyin ikkunaan päin. Mies käveli rinnalleni myhäillen itsekseen.
"Koska olet niin tietämätön."
Henkäisin syvästi ja käännyin katsomaan miestä vierelläni, huomaten vasta nyt, että hänen seurassaan oli vaaleahiuksinen melko kaunis nainen.
"Kuka sinä muka olet? Tulet puhumaan minulle kuin tuntisit minut ja perheeni", sylkäisin suustani, ennen kuin kykenin estämään itseäni. Mies ojensi kätensä.
"Marcus Van Sciver, oikein hauska tutustua."
"Van Sciver? Se Van Sciver?" henkäisin ja muistin, että Van Sciver omisti tämän Gallerian.
"Yksi ja ainoa Van Sciver, kyllä. Ja veljesi työnantaja", mies vastasi hymyillen, ojentaen edelleen kättänsä. ”Huomaan, että iltapuku oli nappi valinta, sopii täydellisesti sinulle.”

Tartuin aavistuksen verran vastahakoisesti miehen käteen.
”Sinä olet veljeni pomo?” kysyin sitten hämmentyneenä, sivuuttaen miehen kommentin mekostani. Marcus vastasi hymyllä, joka oli melkeinpä vastustamaton. Nyt kun paremmin tutkailin miestä, niin hän oli uskomattoman seksikäs. Jos tämä keskustelu olisi alkanut jotenkin toisin... olisin saattanut olla jo miehen pauloissa ja tehnyt kaiken, jotta saisin miehen itselleni.
”Maria, oletkin jo tavannut työnantajani”, kuulin Williamin äänen, joka keskeytti katsekontaktin, jota olin pitänyt yllä Marcusin kanssa huomaamattani.
Käännyin hymyillen kohtaamaan kaksoisveljeni.
”Niinhän herra Van Sciver juuri minulle totesi. Sinulla onkin vaikutusvaltaisempi työnantaja, kuin minä osasin odottaa. Olisit voinut kertoa, että herra Van Sciver on työnantajasi”, sanoin hienostuneesti ja hymyilin vienosti. Veljeni ojensi minulle shampanjalasia, jonka otin käteeni, samalla kun veljeni suukotti poskeani.
”Et kai nolannut minua?”, kuulin hädin tuskin Williamin kuiskaavan. Miksi hän sanoi sen noin hiljaa?

Työnsin veljeni kauemmas hymyillen.
”Sisaresi on oikein miellyttävä, William. Ja ole niin kiltti, Maria, kutsu minua Marcukseksi, on jotenkin vanhanaikaista kutsua herraksi, enkä minä tahtoisi kutsua sinua neiti Roseksi, jota joudun tekemään, jos jatkat minun herroitteluani.”
William tökkäisi huomaamattomasti minua kylkeen, kun oli asettunut vasemmalle puolelleni - Marcus seisoi sen vaaleahiuksisen naisen kanssa oikealla puolellani.
”Hyvä on, Marcus. Saisinko sitten udella, että mitä muuta sinä teet, kuin omistat Detroitin hienoimman ja suurimman Gallerian?”
Marcus hymähti. ”Johdan pientä imperiumia. Restauroin vanhoja rakennuksia. Kuten tämän, josta tein gallerian.”
Kohotin kulmiani ja mutristin suutani. ”Vaikuttavaa.”
”Niinhän se taitaa olla. Tiedän, että olet varmasti jo kyllästynyt siihen, että kaikki esittävät surunvalittelunsa vanhemmistanne, joten en itse sorru siihen. Sen sanon kuitenkin, että veljesi on tehnyt kaikkensa, löytääkseen ne, jotka tappoivat vanhempanne”, Marcus totesi, koskettaen olkapäätäni muutaman sekunnin ajan. Vilkaisin Williamia, joka oli siirtänyt katseensa ikkunaan.

”William...”
”...”
”Veljesi ei ole puhunut vanhemmistanne heidän kuolemansa jälkeen. William, mikset vain kertoisi sisarellesi”, Marcus totesi, jolloin veljeni käänsi katseensa, joka poukkoili vuorotellen minussa ja Marcuksessa.
”Ei ole mitään kerrottavaa. Olen kuitenkin niiden jäljillä, on vain ajan kysymys, kun löydän heidät. Luota minuun Maria, kuten aina. Tiedät, että olet kaikkein tärkein minulle. Enkä lepää, ennen kuin olen löytänyt ne -”, William sanoi ja kuulosti hyvin vähän itseltään, lopettaen kuitenkin puheensa kesken. Katsoin hämmentyneenä häntä, enkä saanut sanoja ulos.
”Maria, minä olen auttanut Williamia ja tulen myös jatkossa auttamaan. Minulla on valtaa Detroitissa.”
”Uskon sen. William, mikset ole sanonut mistään tästä aikaisemmin?”
”Ei sillä ole merkitystä. Unohda koko asia. Kerron sinulle, kun olen löytänyt syylliset.”

Katselin veljeäni suutani availlen, mutten keksinyt mitään sanottavaa. Lopulta nyökkäsin veljelleni ja päätin hiillostaa häntä myöhemmin, kotona, kun Marcus ja se naikkonen eivät olisi seurassamme.
Käännyin hymyillen kohtaamaan Marcuksen komeat kasvonpiirteet.
”Noh, mikä on suuren Marcus Van Sciverin tarina? Miksen ole kuullut sinusta aiemmin? Entäs hän, tyttöystäväsi?” kysyin uteliaisuudesta, vaihtaen puheenaihetta ja huomasin Marcuksen kasvoilla käväisevän hämmennyksen, joka muuttui nopeasti itsevarmaksi virnistykseksi.
”Ei minulla ole mitään tarinaa. Olen restauroija, pormestari huomasi kykyni ja nyt olen saanut suurimmat työt alaisineni Detroitissa. Ja Chase ei ole tyttöystäväni, hän on alaiseni.”
”Hauska tutustua, Chase”, sanoin imelästi ja ojensin hiljaiselle vaaleaverikölle käteni Marcuksen ohi, astellen vielä hieman lähemmäs. Kävellessäni aivan Marcuksen vierelle, pystyin haistamaan miehen partaveden huumaavan tuoksun. Yritin kuitenkin pysyä järjissäni, katse kohdistettuna Chaseen.
”Kuin myös, Maria”, Chase vastasi hunajaisesti livertäen, lipaisten melkein huomaamattomasti huuliaan.

Nostin käteltyämme shampanjalasin huulilleni ja join lasin kerralla tyhjäksi. Sain Marcukselta kulmankohotuksen, William tökkäsi huomaamattomasti minua kylkeen ja Chase, jossa olin pitänyt katseeni melkein koko ajan, teki perässäni samoin. Heilautin päätäni hieman - virnistys huulillani kareillen - Chaselle, niin sanotusti hyväksymisen merkiksi.
”Kerro Marcus, aiotko pormestariksi pormestarin paikalle?” kysyin yhtäkkiä, katse koko ajan Chasessa, paitsi viimeisen sanan kohdalla käännyin katsomaan miestä, jonka tajusin olevan yllättävän lähellä. Tosin, itsehän olin kävellyt niin lähelle häntä.
Marcus kuljetti kättään hiusteni vierellä, katseen eksyessä hetkeksi jonnekin taakseni - hän todennäköisesti vilkaisi veljeäni - jonka jälkeen hän laski kätensä alas ja katsoi minua hymyillen valloittavan seksikkäästi.
”Koskaan ei tiedä, mihin tämä tie johtaa. Mutta älä vain mene kertomaan epäilyksiäsi pormestari Portlainille, hän voi vielä tosissaan luulla, että syöksen hänet valtaistuimeltaan. Mutten tosiaan sano, ettenkö joskus tulevaisuudessa voisi asettua ehdolle itsekin.”

Hymähdin. Marcus oli tämän tapaamisen myötä ruvennut vaikuttamaan koko ajan vain enemmän ja enemmän sellaiselta, että tahtoi pitää langat käsissään, hinnalla millä hyvänsä.
”Niinpä niin”, tokaisin ja laskin tyhjän lasini ohi menevän tarjoilijan tarjottimelle.

”Krhm. Saisinko huomionne, arvoisa yleisö?”, kuului yhtäkkiä pormestarin ääni ja koko sali hiljeni siinä silmänräpäyksessä.
”Tahtoisin kiittää Marcus Van Sciveria, joka restauroi tämän rakennuksen ja teki tästä ensimmäisen Detroitin gallerian. Suuret nimet ovat jo lahjoittaneet taideteoksiaan tänne ja lisää varmasti tulee lähiaikoina. Kiitos, Marcus Van Sciver!”
”KIITOS!” raikui koko salin täydeltä. Vilkaisin virnistäen Marcusta, jota kaikki nyt katselivat.
”Eihän tämä nyt ollut yhtikäs mitään”, mies totesi vaatimattomasti naurahtaen.

Tilaisuus venyi puolille öin, jutellen ja shampanjaa siemaillen. Minä tutustuin itseensä pormestariin ja tämän Carol -vaimoon, herra ja rouva Shamanderiin, - heillä oli koruliike keskustassa, itse asiassa melko lähellä meidän asuntoa - neiti Vancouveriin, - hän oli Detroitin museon johtaja - sekä muihin, joiden nimiä en enää sen jälkeen muistanut, enkä sitä, mitä nämä tekivät. Osa oli rikkaita siipeilijöitä, osa teki koko ajan töitä, vaikka olivatkin rikkaita.
Ja sitten tietenkin oli vielä Marcus Van Sciver. Mies, joka oli kyllä saanut kiinnostukseni heräämään. Melko pian sen jälkeen, kun pormestari oli pitänyt tuon puheensa, William raahasi minut tutustumaan muihin kutsuvieraisiin ja käski minun jopa pysyä erossa hänen pomostaan. Mutta olenko minä koskaan uskonut veljeäni, joka syntyi 2 minuuttia minun jälkeeni? En.
Koko illan tunsin jonkun seuraavan jokaista liikettäni ja yhdessä vaiheessa, kun juttelin pormestarin vaimon kanssa, huomasin, että Marcus katseli minua samalla, kun puhui herra Shamanderin kanssa.
Uskomatonta. Illan seksikkäin mies, eikä veljeni tahdo, että olisin hänen kanssaan tekemisissä. William on päästään sekaisin. Hän ei suostunut edes kertomaan syytä...

”Ajatukset Marcuksessa?”, Williamin ääni herätti minut ja putosin pilvilinnoista takaisin Williamin avoauton etupenkille. Käännyin katsomaan kaksoisveljeäni, joka piti liiankin visusti katseensa tienpinnassa.
”Ei. Ja mitä se sinua liikuttaa vaikka olisivatkin olleet?”
William vilkaisi minua ja tuhahtaen käänsi katseensa takaisin tiehen.
”Usko minua. Älä ala tuttavalliseksi Marcuksen kanssa. Et tahdo joutua näihin kuvioihin. Lupaa minulle, ettet ala vehtailemaan Marcuksen kanssa. Maria, lupaa.”
Katsoin veljeäni uskomatta korviani. Availin suutani, keksimättä aluksi mitään, mitä olisin antanut miehelle vastaukseksi. Uskomatonta. Siis yksinkertaisesti uskomatonta. Veljeni määräilemässä aikuisen kaksoissisarensa elämästä ja tekemisistä, yritä siinä sitten keksiä jotakin sanottavaa.

”William, minä osaan huolehtia itse itsestäni.”
”Tämä on liian suurta sinulle. Jos joudut Marcuksen pyöritykseen, paluuta entiseen ei ole. Enkä tahdo, että joudut kärsimään.”
”Sinä suurentelet asioita. Minä tahdon elää itse oman elämäni, tehdä itse omat virheeni. William, sinä et ole Mary etkä Frank, turha yrittää leikkiä vanhempaa tässä.”
”Tämä ei ole mitään vanhemmuus leikkiä. Tämä on totisinta totta. Minä tiedän asioita, joita sinä et tiedä. Tosin, voisi luulla, että tiedät. Mutta et sinä oikeasti tiedä. Älä ala vehtailemaan Marcuksen kanssa.”
Murahdin hiljaisesti, huomaten samalla, että veljeni kääntyi juuri parkkihalliimme.
”Minä osaan huolehtia itsestäni. Sinun ei tarvitse huolehtia minusta. Ja sitä paitsi, itsepäs aloitit tämän. Sinä olet mennyt töihin Marcukselle, sinä sait kutsun gallerian avajaisiin, sinä otit minut aveciksi, sinun pomosi lähetti minulle mekon.”
”Niin, mutta minä en tahdo sinun sekaantuvan tähän. Tahdon, että elät normaalia elämää.”
”Onko sinulla tatuointi kaulassasi, William?” vaihdoin puheenaihetta, koska en tahtonut jatkaa riitelyämme.
”Ei, miten niin?” hän kysyi, samalla kun nousimme autosta. Hänellä oli lukematon ilme kasvoillaan, mutta olin yhtäkkiä aivan varma, että hän valehteli minulle.
”Olin näkevinäni sellaisen aikaisemmin tänään. Taisin olla kuitenkin väärässä.”
”Niin olit.”

Hiljaisuuden vallitessa kävelimme hissille ja kiusaantunut hiljaisuus vallitsi välillämme kotiin saakka. Menin suoraan huoneeseeni ja lukitsin oven. Riisuin nopeasti vaatteeni ja ujuttauduin silkkipyjamaani (se oli aitoa silkkiä, lahja entiseltä poikaystävältäni, Peteriltä, josta olin eronnut tullessani takaisin Detroitiin), jonka jälkeen pujahdin sänkyyn. En kuitenkaan nukahtanut välittömästi. Marcus pyöri nimittäin ajatuksissani niin tiiviisti.
Tahdoin todellakin kaikesta huolimatta tutustua mieheen. Ja parhaiten se varmasti onnistuisi seuraavana päivänä, kun William on töissä. Hehän itse sanoivat, että veljeni etsii vanhempiemme murhaajia, joten pääsen tutustumaan Marcukseen paremmin, koska veljeni ei ole paikalla. Meni pitkään, ennen kuin uni tuli, eikä Marcus jättänyt rauhaan uniakaan...