Nimi: Ronald Weasleyn tarina
Kirjoittaja: Enkeliprinsessa
Fandom: Harry Potter
Genre: romance, action, thriller
Ikäraja: K-15
Paritus: salaisuus
Muuta: PoV=Ron

Yhteenveto: Ron on jo 20-vuotias nuori naimisissa oleva kahden lapsen isä. Voldemortista on päästy eroon aikoja sitten, mutta Ronin kirjoittaessa elämästään, ihan Tylypahkan ensimmäisistä vuosista asti, samaan aikaan uudenlainen pahuus lähestyy päivä päivältä enemmän ja enemmän, pahuus jonka kaikki Taikamaaiman jäsenet tuntevat. Mitä on tekeillä ja mitä me voimme tehdä? Mitä tai mikä on tulossa?

A/N: Ensimmäinen Harry Potter -tarinani. Muttei suinkaan ensimmäinen ficcini.
Halusin kirjoittaa juuri tästä ajasta, kuin olen kirjoittanutkin. Helpointa näin, minulle, ehkä myöhemmin aloitan ficin, joka kertoo kouluajoista.
Kommentteja olisi mukava saada. Ficci jatkuu vielä, tasan tarkkaan en tiedä, kuinka monta lukua meinaan kirjoittaa, mutta vähintään 8 lukua tulee (joihin lisätään Prologi ja Epilogi).
Päästänpäs nyt teidät lukemaan :D

// 8.1.-10
Anteeksi, kun ei ole tullut pitkään aikaan jatkoa, yritän sitä mahdollisimman pian kirjoittaa. <3

Kaikki alkoi siitä päivästä. Ensimmäisestä koulupäivästäni Tylypahkassa, velhojen ja noitien koulussa, taikuuden sisäoppilaitoksessa 10 vuotta sitten. Tutustuin King's Crossin asemalla oudon näköiseen, mutta mukavaan poikaan, jolla on mustat ja sekaiset hiukset. Hiukset näyttävät aina siltä, kuin hän olisi vasta herännyt. Lopulta sain tietää, että olin tutustunut ensimmäisenä kuuluisaan poikaan, poikaan joka selvisi hengissä tiedät-kai-kenen Avada Kedavra -taiasta (ja mehän tiedämme, ettei sitä kannata lausua, se on anteeksi antamaton kirous, josta joutuu Azkabaniin...) Olin tutustunut Harry Potteriin, enkä oikeasti voinut uskoa sitä. Ja tottakai Draco Malfoy, ilkeä Lucius Malfoyn (kuolonsyöjän) poika, yritti panetella Harrya ystäväkseen, sanomalla “Jotkut velhosuvut ovat parempia kuin toiset”, jonka minua katsoessaan sanoi “Väärien kanssa ei kannata ystävystyä. Voin auttaa sinua.” Ja vähänkö minua nauratti, kun Harry vain tokaisi, nuoresta iästään huolimatta, aika kylmän rauhallisesti, että "Osaan tunnistaa väärät itsekin, kiitos vain.”

Ai niin, kuten varmaan tiedät jo, minä itsehän olen Ronald Weasley, (oikeastaan haluan, että minua kutsutaan mieluummin Roniksi ), 21 vuotias velho, ammatiltani aurori, ja olen naimisissa Hermione Grangerin kanssa, joka on minun ja Harryn paras ystävä.  Hermione on aina ollut koppava ja kaikki tietävä noita, jästisyntyinen, mutta niin kovin kaunis. Ja minä... no, olen aina ollut ihastunut häneen, vaikken sitä 6 vuoteen kyennyt tunnustamaan, en Hermionelle, enkä Harrylle. Mutta tuosta ensimmäisestä koulupäivästämme elämäni, luulenpa, että meidän kaikkien kolmen elämä sai aivan uudenlaisen suunnan. Jouduimme elämämme seikkailuihin, ja joskus aika vaarallisiinkiin. Kyllä minua pelotti joskus, paljonkin, mutta yleensä yritin Hermionelle näyttää rohkeampaa, kuin miltä minusta tuntui. Ja tiedän Harryn tietäneen, että minua yleensä pelotti enemmän kuin ehkä ulospäin näytin. Mutta koskaan hän ei sitä ottanut esille, onneksi, olisin varmasti antanut turpiin, vaikka paras ystäväni on aina ollutkin.

Tuntuu kuin vasta olisimme olleet Tylypahkassa, ja kuin vasta olisimme jokaisena 6 Tylypahkan vuotena auttaneet Harrya taistelemaan tiedät-kai-ketä vastaan. Tuntuu kuin Harryn ja tiedät-kai-kenen viimeisen ja kaiken ratkaiseva taistelu olisi käyty eilen, vaikka oikeasti siitä on kulunut päivälleen 3 vuotta. Minä, Hermione, veljeni, koko perheeni, koko taikamaailma, mutta kaikkein eniten Ginny, joka rakastaa vieläkin Harrya, ja kaipaa ehkä eniten häntä (pakko se on tunnustaa, vaikka Harry oli minulle ja Hermionellekin todella tärkeä), me kaikki muistamme tuon päivän kuin eilisen.

Kuinka kukaan voisi unohtaa sitä, koska taikamaailman rakastama ja vihaama sankari, ja tiedät-kai-keneltä pelastava sankarimme, paras ystäväni, Harry James Potter oli joutunut uhraamaan oman henkensä, jotta tiedät-kai-kuka saataisiin lopullisesti hengiltä. Ja niin kuin ennustus kertoi: "ja jommankumman on kuoltava toisen kädestä, sillä kumpikaan ei voi elää, jos toinen on hengissä..." tiedät-kai-kuka kuoli, mutta Harry kuoli myös, koska hän ei saanut muuten tapettua kuin uhraamalla omankin henkensä. Kukaan meistä ei tiedä miten kaikki kävi, koska meillä oli kädet täynnä taistellessamme Kuolonsyöjien kanssa.

Nyt maailma on hiukan parempi paikka, mutta vielä kolmenkin vuoden jälkeen löytyy Kuolonsyöjiä, joita me aurorit otamme kiinni ja lähetämme velhovankila Azkabaniin. Joka kuukausi, melkeinpä, löytyy joku Kuolonsyöjä, joka yrittää ottaa tiedät-kai-kenen paikan, mutta tähän päivään mennessä kukaan ei ole siinä onnistunut. Mutta minä tunnen, että jotain suurta ja pahaa on tulossa, ja tiedän että muutkin tuntevat sen, mutta kukaan ei puhu siitä. Kaikki kuvittelevat vain, että jos siitä ei puhu, se häviää, tai ei ilmesty ollenkaan. Mutta jotain tiedät-kai-ketäkin pahempaa on tulossa...

*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*

"Ron, ala tulla, lupasimme vanhemmillesi, että menisimme tänä viikonloppuna kaksosten kanssa kylään. Koko perheesi on siellä, Fred ja George, Ginny, Bill, Charlie ja jopa Percy", kuulin Hermionen huutavan, ja laskin kynän pöydälle. Kaksoset, joista Hermione puhui, ovat tietenkin meidän lapsemme, Harry ja Lily. Minä halusin antaa pojalleni nimeksi Harryn, parhaan ystäväni ja suuren sankarin mukaan, kun taas Hermione halusi antaa Harryn äidin nimen tyttärellemme. Olimme menneet naimisiin 19-vuotiaina, ja Harry ja Lily olivat nyt vuoden ikäisiä. "Tullaan, tullaan", huudahdin haluttomasti, nousin ylös, sulkien samalla kirjan, johon olin kirjoittanut ajatuksiani ja lähdin kävelemään kohti alakertaa. Laskeutuessani rappusia, huomasin Hermionen olevan täysissä pukeissa, ulkovaatteet päällä (nyt oli syksy, ja oli yllättävän kylmääkin), ja myös kaksoset olivat puettuja. Hermione naputti jalkaansa lattiaan ja katsoi minua tuimasti.

"Anna anteeksi, kultaseni", sanoin ja suukotin samalla vaimoani poskelle, ja hän suli kauniiseen ja suureen hymyynsä, niin kuin yleensä. Tiesin, ettei Hermione voinut vastustaa minua. "Taasko muistelit koulua? Ja Harrya...", hän lopulta kysyi, nostaen kaksosten turvaistuimen käteensä, avasi oven ja astuimme lopulta yhdessä koleaan ulkoilmaan. "Kunhan kirjoitin", vastasin hiljaa ja juuri kun olin sulkenut kotimme oven, auto kurvasi sen eteen. "Menemmekö ministeriön autolla?", Hermione kysyi ihmetellen, mutta työnsin hänet vain autoon kaksosten kera, jonka jälkeen nousin myös itse.  "Kotikoloonko se oli, herra Weasley?", kuljettaja kysyi, katsoen minua peruutuspeilistä. Nyökkäsin nopeasti kääntyen Hermionen ja kaksosten puoleen. Hermione oli laittanut kaksosten turvaistuimen keskelle, meidän väliimme. Mietin itsekseni, olinkohan jotenkin loukannut häntä tänään, vai oliko hän surullinen siitä, että olin jotenkin muistuttanut häntä Harrysta.

Joskus tulin todella mustasukkaiseksi, kun Hermione kaipasi parasta ystäväämme, vaikka tiesin, ettei Hermione häntä sillä tavalla ikävöinyt. En vain voinut itselleni mitään. Hermione sitä paitsi kirjoitteli vielä välillä sen Krumin kanssa, vaikkei heidänkään välillä ole mitään. Ja Hermione on sanonut minulle monesti, että on sanonut ja kirjoittanut Krumille menneensä minun kanssani naimisiin, ja saaneensa lapsia kanssani. Mutta en oikein usko, että Krum välittää kovin paljoa siitä. Hän itse tuntuu vieläkin olevan sinkku, ja viihtyvän useammankin naisen kanssa, ja tiedän hänen haikailevan edelleen Hermionen perään.

"Hermione, kultaseni... En kai loukannut sinua?", kysyin lopulta ja katselin häntä, kun hän itse katseli ulos ikkunasta. Hitaasti Hermione käänsi päänsä ja lopulta hänen suunsa kääntyi kauniiseen hymyyn. "Äh, et tietenkään... Kirjoittamisesi vain saa muutkin muistamaan", hän tokaisi ja käänsi katseensa takaisin ikkunasta näkyviin maisemiin. Kovin kauaa matkassa ei mennyt, koska pian auto pysähtyi ja kuljettaja ilmoitti meidän olevan perillä. Olin jälleen lapsuudenkodissani, vanhempieni luona. Toivoin vain syvästi säästyväni äidin halauksilta ja suukoilta.

"Herra Weasley, ilmoittakaa sitten hyvissä ajoin, kun tarvitsette kyytiä", kuljettaja sanoi aukaistessani oven, joten nyökkäsin nopeasti, nousin Hermionen kanssa samaan aikaan ulos autosta, ja otin kaksoset turvaistuimen kanssa. "Ron, rakas poikani!", kuului ihastunut kirkaisu, ja huomasin kuinka äitini ryntäsi ovelta syleilemään minua. Juuri, kun olin toivonut, ettei niin kävisi. Lopulta suukoteltuaan minua tarpeeksi, ja kysyttyään onko kaikki hyvin, hän siirtyi Hermioneen ja kaksosiin. "Hermione, kultaseni, ihana nähdä sinuakin. Olet niin kaunis ja hyvässä kunnossakin", äiti puheli Hermionelle innoissaan kyyneleet silmissä, ja halattuaan häntä, äiti kääntyi taas minun puoleeni, mutta tällä kertaa häntä kiinnostivat kaksoset, joita hän ei ollut pariin kuukauteen nähnyt. "Harry... ja Lily...", äiti sanoi ja antoi suukot molempien otsalle. Hermione käveli vierelleni ja otti kädestäni kiinni. "Rakastan sinua...", hän kuiskasi hiljaa. "Niin minäkin sinua", kuiskasin takaisin ja suukotin häntä poskelle. En kehdannut vieläkään kunnolla helliä vaimoani äitini, tai muunkaan perheeni edessä. Varsinkaan Fredin ja Georgen, he olivat samanlaisia hulivilejä, kuin kouluaikoina, vaikka olivat jo 24 vuotiaita.

"Ovat niin teidän näköisiänne", äiti sanoi hymyillen, ja otti turvaistuimen kädestäni, lähtien sitten kävelemään sisälle. Päästyämme kaikki 5 sisälle, isä, Bill, Charlie, Fred, George ja jopa Percy odottivat meitä eteisessä. "Katos vaan, pikku Ron tuli kotiin, kahden palleron kans", Fred naukaisi Georgelle, joka räjähti nauramaan. Hermione naurahti kuivasti ja tuijotti heitä tuimasti. Äitini kivahti kiukkuisesti hampaittensa välistä: "Fred, George, olette melkein 30 vuotiaita, ja käyttäydytte kuin pahaiset kakarat! Ottakaa Ronaldista mallia, hän on naimisissa, Hermionen kanssa vielä, ja heillä on jo kaksi lasta."  Fred ja George vain nauroivat kahta kauheammin, mutta saivat rääkäistyä naurunsa lomasta: "Hei, ei me olla vielä lähelläkään kolmeakymmentä! Eikä me mennä naimisiin ja saada palleroita!" Mutta äidin katsottua uudestaan heitä, todella vihaisena, veljeni lopettivat nauramisen ja Fred nappasi Harryn kaksosten turvaistuimesta syliinsä, ja George Lilyn. "Otinko mä nyt pojan, ja sä tytön?", Fred naurahti Georgelle, ja he vilkaisivat minua kysyvästi. Huiskautin kyllästyneenä kättäni heille, ja astelin sivummalle, ja Bill ja Charlie liittyivät seuraani. Kuulin vielä kuinka Hermione sanoi hermostuneella äänellä: "Pidättehän kunnolla kiinni? Ettehän pudota Harrya ja Lilyä?"

"Menit sitten toisena naimisiin, ja sait lapsia ensimmäisenä, vaikka olet toiseksi nuorin", Bill ja Charlie hymähtivät ja katsahdin heihin. "Niin kai sitten. Mitäs sinulle ja Fleurille?", sanoin ja katsahdin Billiin, joka punastui hiukan. "Ihan hyvää, Fleur ei päässyt käymään, hän on Ranskassa vanhempiensa luona, pikkusiskolleen oli käynyt joku taikatapaturma", hän vastasi lopulta ja vilkaisi kaksosveljiämme, jotka riehaantuivat jo liikaa kaksosteni kanssa. "Taidan mennä pelastamaan lapsesi, hirmuveljiemme käsistä, ennen kuin he loukkaavat joko lapsianne tai itseään", hän lisäsi ja kiiruhti pois. "Hyvää harjoitusta tulevaisuuttanne varten", huudahdin virnuillen, ja Bill katsoi minua kuin hullua, ja huitaisi kädellään. Mieleeni hiipi ajatus siitä, että eikö Fleur ollut valmis saamaan lapsia, vai eikö veljeni ollut valmis. Seurasin Charlien kanssa hiljaisuuden vallitessa, kuinka äiti, Hermione ja Bill lopulta saivat Fredin ja Georgen luovuttamaan Harryn ja Lilyn pois käsistään. Bill oli ottanut Georgelta Lilyn ja käsitteli tätä, kuin olisi itse ollut tytön isä. "Pelottavaa", rykäisin, ja Charlie vilkaisi minua kulmiaan nostaen.

"Mikä niin?", hän lopulta kysyi ja käänsin katseeni häneen. "No, ensinnäkin se, että olen naimisissa, ja vielä Hermionen kanssa... Ja meillä on kaksi lasta... Kaksoset, joista saattaa tulla Fredin ja Georgen kaltaisia, vaikka ovatkin tyttö ja poika. Ja se, että Bill näyttää enemmän Lilyn isältä kuin minä", tokaisin vastaukseksi ja Charlie vihelsi. "Älä viitsi Ron, vaikka Bill onkin hyvä lasten kanssa, olemmehan me kuitenkin olleet aika kauan teidän pikkuisten isoveljiä, sinä kuitenkin silti olet ja näytätkin Lilyn isältä. Lily ja Harry ovat sinun lapsiasi, eikä kukaan voi sitä kieltää", hän vastasi tietäväisesti, niin kuin isoveljet yleensäkin. Hymähdin hiljaa, ja katsoin kuinka kauniilta Hermione vaikutti, pidellessään hellästi ja rakastavasti Harrya, jonka oli juuri saanut Fredin käsistä syliinsä. "Jos Harry olisi näkemässä tämän, hän olisi ylpeä sinusta. Hän olisi onnellinen puolestasi", Charlie jatkoi ja hiljeni nopeasti, tiesin, että hän tajusi menneensä liian pitkälle. Kuitenkin, kun käännyin katsomaan häntä, hän näytti hämmentyneeltä. Ehkä se johtui siitä, että ensimmäistä kertaa en itkenyt, kun joku mainitsee Harryn. Että ensimmäistä kertaa tieto ei aiheuttanut haikeutta tai surua, ainoastaan tyhjän tunteen. "Niin... Niin kai hän olisi", vastasin, ja käännyin poispäin veljestäni.

"Minäkin taidan... kaksoset...", Charlie sopersi ja käveli nopeasti Billin ja Hermionen luokse. Hetken kuluttua Hermione oli antanut Harryn Charlielle ja käveli rauhallisesti luokseni. Samaan aikaan isäni käveli myös luokseni. Huomasin Percyn seisovan edelleen samalla paikalla kuin tullessamme, eikä hänellä tuntunut olevan aikomustakaan siirtyä tai toivottaa meitä edes tervetulleeksi. "Hei, rakas... Herra Weasley, hei. Ihanaa, että päätitte kutsua koko perheen kylään. Missä muuten Ginny on?", Hermione sanoi päästyään luoksemme, ja hän huomasi, että isäni oli saapunut vierellemme samoihin aikoihin. "Äh, Hermione, kutsu minua vain Arthuriksi, olemmehan samaa perhettä, höpsö", isäni totesi ja halasi Hermionea. "Ron, ihanaa että pääsitte ja koko perheen voimin", hän sanoi kääntyen minuun ja kättelimme nopeasti. "Ginny... Hän on yläkerrassa, omassa huoneessaan. Ei ole poistunut sieltä muutamaan päivään...", isäni sanoi ja katseli kohti kattoa miettiväisesti. "Kultaseni, pärjäätkö, jos käyn katsomassa Ginnyä?", Hermione kysyi lopulta ja nyökkäsin suukottaen hänen poskeaan. "Tietenkin, mene jo", sanoin ja katselin hänen peräänsä.

"Miksi meidän pitää teeskennellä isä?", uskaltauduin lopulta kysymään, ja isäni katsoi minua järkyttyneenä, vilkaisten ympärille. "Ronald, ei noin lujasti. Tiedät, mitä ministeriön kokouksessa sanottiin. Me emme saa kertoa perheillemme, emme kenellekään, ettei synny paniikkia, ja ettei tule sellaista katastrofia, kuin tiedät-kai-kenen kanssa...", isäni kuiskasi hiljaa ja hymähdin koko jutulle. "Kai joku aistii sen. Minä ainakin tunnen, että JOTAIN paljon ilkeämpää ja pahempaa on tulossa, paljon suurempaa, pahempaa ja ilkeämpää voimaa, kuin mitä tiedät-kai-kuka omisti. Kai joku muukin sen tuntee ja aistii?", kuiskasin lopulta kiihkeästi, ja huomasin samalla, että Percy tuntui tuijottavan meitä nyt todella kiinteästi. "Saattaa olla, saattaa olla... Mutta emme voi vielä paljastaa. Ron, meidän täytyy olla hiljaa tästä. Vietetään vain hauskaa perheen kera tänä viikonloppuna. Taikamaailma saa kuitenkin tietää myöhemmin kaikesta. Jos edes jotain on tulossa", isäni tokaisi ja kun olin sanomassa jälleen vastaan, hän nosti kätensä ylös, merkiksi siitä, ettei asiasta enää kannattanut keskustella. Nielin vastahakoisesti vastalauseeni, mutta Percyn yhä tuijottaessa kiinteästi meitä, avasin suuni uudestaan. "Isä, eikö Percy ole päässyt ylimielisyydestään ja kaunoistaan vieläkään?", kysyin ja osoitin samalla veljeäni huomaamattomasti. Isäni vilkaisi häntä ja vastasi haluttomasti: "No, eipä taida ei... Äitisi sai kuitenkin suostuteltua hänet tulemaan käymään, en tiedä miten, mutta ei pilata äitisi onnea, tiedäthän että te kaikki lapset olette hänelle kaikki kaikessa, hänen silmäteränsä, jopa Percy sekä Fred ja George...“
Nyökkäsin vastaukseksi, ja isäni lähti niiltä sijoiltaan äitini luokse, joka hössötti Charlien, Harryn, Billin ja Lilyn ympärillä. Percy katsoi edelleen minua, enkä voinut vastustaa kiusausta, vaan näytin hänelle käsimerkkiä, jota en kyllä yleensä paljoa näyttele.

Minusta tuntuu, että se on enemmänkin Fredin ja Georgen puuhia. Huomasin Percyn vain nyrpistävän nenäänsä ja sitten hän käveli pois eteisestä. "Onko kaikki hyvin?", kuulin vaimoni kysyvän, ja säpsähdin hiukan, koska en ollut huomannut hänen tulleen viereeni. Käännyin katsomaan Hermionea, ja hymyilin poikamaisesti. "Tottakai. Ei mitään hätää... Mutta onko noiden aina pakko käyttäytyä noin, kun tulemme kylään Harryn ja Lilyn kanssa? Ehkä meidän seuraavalla kerralla pitäisi tulla kahdestaan...", tokaisin ja katsahdin muita, jotka edelleen hössöttivät lapsiemme ympärillä. Hermione tuhahti vastaukseksi ja katsahdin uudelleen ympärilleni, huomaten että sisareni ei ollut tullut Hermionen mukana alas. "Mites Ginny?", kysyin lopulta ja kuulin Hermionen huokaisevan. "Eipä hän paljoa puhunut. Luulen, että tämä kaikki tuo Harryn niin elävästi hänen mieleensä. Eihän hän ole kyennyt seurustelemaankaan Harryn kuoleman jälkeen", hän lopulta vastasi ja vilkaisin vaimoani. "Ehkä minun pitäisi käydä ylhäällä. Olemme kuitenkin läheisempiä kuin Ginny on muiden kanssa", sanoin lopulta ja katsoin kysyvästi Hermionea. Hän tuntui miettivän hetken, mutta nyökkäsi lopulta hitaasti. "Voithan ainakin yrittää", vaimoni sanoi, suuteli minua ja käveli lastemme ja heidän ympärillään hössöttävän perheeni luokse.

Hämillisenä astelin liiankin tuttuja portaita ylös, ja ennen kuin huomasin, löysin itseni oman huoneeni ovelta. Vilkaisin nopeasti sisään, ja huomasin, ettei äitini ollut muuttanut mitään siellä. Ajattelin, että ehkä hän kuvitteli, että jonain päivänä tulisin takaisin kotiin, ja olisin hänen pieni poikansa. Naurahdin itsekseni ja suuntasin sisareni ovelle. Koputin hiljaisesti, mutta varmasti. Ensin ei kuulunut mitään, joten koputin uudestaan, ja lopulta sisältä kuului sisareni hentoinen ääni: "Mene pois."
Kokeilin ovea, ja se avautui. Sisareni makasi mahallaan sängyllään ja kuulin hiljaista itkua. Istahdin sängyn reunalle ja laskin käteni Ginnyn selän päälle. "Gin...", kuiskasin ja silittelin sisareni selkää. Ginny nosti päätänsä, kääntyi ja katsoi kyyneleiden valuessa silmistään minua. "Ron, et sitten tajunnut lausetta, mene pois", hän sanoi itkien ja syöksähti nopeasti kaulaani.

Halasin siskoani niin lohduttavasti kuin osasin, vaikken ollut tottunut tähän. Mutta aikuisiksi tultuamme olimme jotenkin lähentyneet enemmän. Ja yleensä keskustelimme enemmän keskenämme kuin muiden kanssa ja lohduttelimme enemmän toisiamme kuin muita. "Ron, kaipaan niin Harrya...", Ginny niiskautti ja puristin sisartani lujemmin. En tiennyt mitä voisin tehdä sisareni hyväksi, vaikka tiesin, että meistä kaikista juuri hän kaipasi Harrya eniten. "Tiedän... Ja tiedän, että kirjoittamiseni saa muut surullisiksi ja muistelemaan Harrya... ja sitä mitä tapahtui... Mutta minun on pakko kirjoittaa, se auttaa siihen, että pysyn järjissäni, etten sekoa päästäni. Ei kai olisi kenenkään kannalta hyvä asia, jos sekoaisin, varsinkaan lapsieni kannalta?", yritin lopulta lohdutella, koska tiesin, että Ginny odotti minun sanovan jotain. "Niin... Niinkai sitten...", Ginny tuhahti olkaani vasten ja tunsin, kuinka hän kuivasi jo kyyneliään. "Eiköhän mennä alas. Vai väitätkö, ettei sinulla ole ikävä lapsiani, ettet ole yhtään odottanut pikkuisten Harryn ja Lilyn näkemistä?", tokaisin hetken hiljaisuuden jälkeen ja Ginny irrotti otteensa minusta, katsoen minua tuimasti. "Kehtaatkin velikulta! Tottakai olen kaivannut heitä. Tulitteko koko perheen voimin?", hän kysyi ja huomasin kuinka sisareni piristyi kummasti. "Juu-u. Hermionehan kävi jo täällä ylhäällä, ja Harry ja Lily ovat alhaalla, muut paapovat heitä", vastasin ja nousin ylös Ginnyn sängyltä. Kävelin ovelle ja käännyin katsomaan sisartani, ennen kuin avasin oven. Näytin hänelle käsin, että pyyhkisi vielä kasvojaan. "Ja hiuksesi ovat aika pörröisesti", sanoin hiljaa, kun sisareni pyyhki kasvonsa. Hän tarttui yöpöydällä olevaan harjaansa ja harjasi nopeasti hiuksensa, jonka jälkeen pomppasi pirteämpänä ylös sängyltä. Käännyin ovelle ja avasin sen ja Ginnyn seuratessa kävelin alakertaan.

Tultuamme alakertaan päättelin äänistä, että muut olivat siirtyneet keittiöön. "Ron, odota...", Ginny kuiskasi takanani ja tarttui hellästi kädestäni. Pysähdyin ja käännyin katsomaan häntä. "Onko se totta?", hän jatkoi kuiskaten ja irrotti otteensa kädestäni. "Mikä?", kysyin ja nostin kulmiani, vaikka tiesin, että luultavasti sisareni tarkoitti sitä pahuutta, jonka kaikki aivan varmasti tuntevat ja tietävät olevan tulossa. "Tiedät kyllä. Jotain paljon pahempaa on tulossa, paljon pahempaa kuin... tiedät-kyllä-kuka... Eikö niin...?", Ginny selitti ja pelko häivähti hänen silmissään. Katselin sisartani hiljaisena ja huomasin hänen värähtävän. Jotain oli tulossa, ja tunsin itsekin kylmien väreiden hiipivän selkääni pitkin, jälleen kerran. Ja tajusin, että pahuus oli lähempänä, kuin kukaan osasi kuvitella. "No... kyllä se on. Mutta ole kiltti, äläkä huutele siitä kenellekään. Ministeriö ei halua julkistaa asiaa vielä, ettei synny paniikkia", vastasin ja Ginny pyöräytti silmiään.

"Miksi ministeriön pitää aina viitata kintaalla vakaville asioille? Eikö ministeriö oppinut Harryn aikoina, ettei valehtelulla ja salailulla ja sillä, että toiset leimataan valehtelijoiksi, saavuteta mitään? Korkeintaan koemme kauhean tappion sillä tavalla...", Ginny kysyi hiljaa, ja odottamatta vastausta, lähti kävelemään keittiöön muiden luokse. Seurasin Ginnyä hämmentyneenä, ei sisareni ennen ole ollut tuollainen. Mutta kaipa Harryn kuolema ja kaikki mitä hänen kanssaan tapahtui, on kasvattanut meitä kaikkia, jopa Ginnyä. Mutta itsekseni minun oli pakko tunnustaa, että Ginny oli oikeassa. Miksei jästejä ja Taikamaailman väestöä varoitettu lähestyvästä pahuudesta, jotta olisimme valmiita, jotta taisteluun kykenemättömät voitaisiin sijoittaa turvaan ja taisteluun joutuvat voisivat harjoitella taikavoimillaan loitsuja sun muita.

"Ginny, tulithan sinäkin alas", äiti huudahti ja riensi halaamaan sisartani. Minä kävelin istumaan Hermionen viereen ja lysähtäessäni tuolille istumaan, Hermione kumartui hymyillen ja tietäväisen näköisenä puoleeni.
"Tiesin, että saisit hänet tulemaan alas, rakas", hän kuiskasi ja kosketti hellästi kättäni. Vilkaisin vaimoani ja hymyilin hänelle, jonka jälkeen käänsin katseeni ruokapöytään, joka ei todellakaan notkunut herkkuja, niin kuin yleensä, kun olimme kylässä täällä.
Tiesin sen johtuvan vain ja ainoastaan siitä, että kukaan ei uskaltanut liikkua enää paljon ulkona, vaikka olimme päässeet eroon tiedät-kai-kenestä. Tiedän toistelevani itseäni, mutta en voinut uskoa sitä, että  kukaan ei suostunut uskomaan tuntemuksiaan, ja sitä, että jotain oli tulossa, vaikka kaikki sen aistivat. Eivätkä uskaltaneet liikkua ulkona.

Automaattisesti annoin katseeni kiertää, muiden jutellessa ja ottaessa ruokaa lautasilleen, keittiössä. Silmäni pysähtyivät äidin erikoisen kellon kohdalle, joka hänellä oli ollut koko meidän lasten lapsuuden ajan. Kello, joka ei näyttänyt aikaa, vaan missä kukin meistä perheenjäsenistä sillä hetkellä oli. Huomasin äidin lisänneen Fleurin, Hermionen, Harryn ja Lilyn kuvat viisareineen kelloon. Ja kuten ennen kuin aloitin kuudennen vuosikurssin Tylypahkassa, äiti oli taas alkanut näköjään kuljettaa kelloa mukanaan. Ja tiesin miksi, jokaisen meidän kuvalla varustetut kolmetoista viisaria osoittivat kohtalokasta vaaraa. Ihan niin kuin tiedät-kai-kenen aikoihin.

Käännyin takaisin pöytään ja katseeni kulkeutui samalla, kun otin hiukan ruokaa lautaselleni äidin silmiin. Hän katsoi minua, ja tajusin hänen huomanneen, että olin vilkaissut kelloa. Äitini ei hymyillyt ollenkaan, ja käänsi nopeasti katseensa molemmilla puolillaan oleviin Harryyn ja Lilyyn, jotka istuivat kauniisti syöttötuoleissa. “Kuulkaa, eikö ole kummallista, että vaikka tiedätte-kai-kuka on kukistettu aikoja sitten, jo kolme vuotta sitten, niin silti tuo kello osoittaa kohtalokasta vaaraa. Se on tainnut mennä rikki, täytyy käydä näyttämässä sitä jollekin taikasepälle, jos sen voisi vaikka korjata”, äitini kuitenkin sanoi hiljaisen selkeästi, ja kaikki hiljenivät. Katsoin ensin äitiä, joka ei ollut edes kääntänyt katsettaan kaksosista, sanoessaan noin, jonka jälkeen katsoin isää, Ginnyä, Charlie ja Billiä. Tietenkin minä, isä, Charlie ja Bill tiesimme tulevasta vaarasta, koska olimme kaikki ministeriön palveluksessa. Niin ja Ginnyhän nyt oli niin viisas, että luotti aina kaikkiin aistimuksiinsa ja tunteisiinsa, joten tottakai hänkin siitä tiesi, olihan hän sitä paitsi saanut vahvistuksenkin siihen minulta.

Katsoimme toisiamme hiukan säikähtäneinä äidin puheista ja tiesin, että mietimme kaikki samaa asiaa. Että eikö äiti oikeasti tiennyt, eikö hän oikeasti tuntenut ja aistinut tulevaa pahuutta, vai eikö hän halunnut uskoa sitä. Nehän olivat kuitenkin kaksi ihan eri asiaa. Ja tietenkin mietin itse myös sitä, että miksi äiti oli sanonut niin, senkö takia, koska oli huomannut minun vilkaisseen kelloa. “Ehkä sinun kannattaa käydä tarkistuttamassa se, jos sinusta siltä tuntuu, kultaseni”, isäni tokaisi ja kosketti äitini kättä, huomasin isäni äänensävystä, että hän pinnisteli kovasti, jottei hänen äänessään olisi kuultanut pelko tai varman tiedon, ministeriön hyväksymän tiedon, tuoma varmuus ja tietäväisyys. Niin, tiedän, ajatukseni ovat usein kovin sekavia, enkä itsekään välillä tiedä, mitä sittenkin tarkoitin.

“Ron...”, Hermione kuiskasi minulle ja vilkaisin häntä. Katsoessani hänen rehellisiä silmiään, näin että hän oli huomannut minun, isän, Ginnyn, Charlien ja Billin vaihtamat katseet. “Tiedättekö te jotain, mitä me emme tiedä?”, Hermione tiukkasi minulta edelleen kuiskaten, ja käännyin takaisin pöydän ääreen aloittaen syömisen. Muutkin pöydässä olivat jatkaneet syömistä, ja nyt keskustelivat jostain, luultavasti Harrysta ja Lilystä, mutta en kuunnellut heitä, vaan yritin sulkea korvani kaikelta. Jopa Hermionen kysymyksiltä. Mutta vaimoni, itsepäinen kun on, tökkäsi minua lujasti kylkeen, jolloin ähkäisin hiljaa ja käännyin katsomaan häntä. En ollut koskaan elämäni aikana, tai siis sinä aikana, kun olin Hermionen tuntenut, valehdellut hänelle. En edes tiedä osaisinko. “Miten me voisimme tietää jotain, ja mitä meidän pitäisi tietää?”, kuulin kuitenkin itseni sanovan hiljaa, ja rauhallisesti. Käänsin katseeni pois vaimoni silmistä ja jatkoin ruokailua, sulkien jälleen korvani muiden puheilta. Vaipuen omiin ajatuksiini. Tiesin Hermionen varmasti suuttuvan käytöksestäni, ja epäilevän enemmän, mutta en halunnut pelästyttää jo valmiiksi hermorauniota äitiäni.

*

Ruokailu tuli ja meni. Oli jo ilta, ja kaikki muut olivat menneet nukkumaan paitsi isä, minä, Charlie, Bill ja Ginny. Muut tiesivät Ginnyn viisaaksi nuoreksi naiseksi, he tiesivät hänen tietävän pahuudesta, joka oli tulossa, kaikesta siitä, mitä Ministeriön kokouksessa oli meille kerrottu, joten kukaan ei ajanut häntä pois. Istuskelimme olohuoneessa, olimme taikoneet huoneen äänieristetyksi, jottei kukaan vain kuulisi keskusteluamme, jos sellaisen aloittaisimme, tai siis kun sellaisen aloittaisimme. “Meidän täytyy tehdä jotain. Äiti sekoaa aivan kohta päästään, Hermione kyselee jo epämääräisiä, ja luulenpa että hän tietää minun valehtelevan. Tämä saattaa rikkoa avioliittomme, enkä halua sitä, rakastan Hermionea, ja haluan kaksosten kasvavan rakastavien vanhempien, molempien vanhempien kanssa”, tuhahdin lopulta ikuisuudelta tuntuneen hiljaisuuden jälkeen ja katselin lähinnä isää, silmät leiskuen.

“Ron, muistat varmasti mitä Ministeriö...”, isäni aloitti, muttei ehtinyt sanoa lausetta loppuun. Mutta minä en ollut keskeyttäjä. “Isä, lopeta! Me kerromme aamulla kaikille, äidille, kaksosille ja Hermionelle, mitä Ministeriö teille on maininnut uhkaavasta vaarasta. Sinä tiedät, että äiti oikeasti kuvittelee kellon olevan rikki tai jotain. Me kerromme, sanoi Ministeriö mitä tahansa. Heidän tulee tietää, meidän täytyy valmistautua. Minä tulen maanantaina mukaanne töihin, haluan osallistua ihmisten auttamiseen ja suojelemiseen”, Ginny selitti kiihkeästi, keskeyttäen isämme. Charlie katsoi sisartamme, kuin ajatellen, että vastahan Ginny oli se ujo, pieni tyttö, joka höpisi aina Harrysta, hänet tavattuaan.

“Ginny”, isä aloitti punehtuen kasvoiltaan, mutta Charlie laski kätensä isämme olkapäälle. “Ron ja Ginny ovat oikeassa, meidän täytyy kertoa. Äiti on niin hermoromahduksen ja stressin ja tulevan aiheuttaman pelon vallassa, ettei tajua enää, että jotain on tulossa, ja meidän pitäisi varautua siihen, eikä painaa asiaa villaisella, kuten Ministeriö antoi ymmärtää. Ja Hermione, hän on viisas nainen, hän tietää jo, että me salaamme heiltä jotain. Ja kaksoset, heihin saisi hiukan vakavuutta ja he lopettaisivat pelleilyn ja saattaisivat tulla Ministeriöön töihin, kunnes maailma on taas parempi paikka elää. Tai ainakin englanti”, veljeni sanoi käheästi ja yskäisi, jotta ääni kulkisi paremmin. “Mutta sitä minä en voi hyväksyä, että sinä, Ginny, asettaisit itsesi alttiiksi vaaralle, tulemalla Ministeriön palvelukseen, olet nainen ja mikä kaikista tärkeintä, olet ainoa pikkusiskoni!”, hän jatkoi katsoen Ginnyä, ja käveli sisaremme luo, kaapaten tämän halaukseen.

Ginny häkeltyi tästä huomiosta, ja siitä, että kukaan muu ei ollut häntä halannut moneen vuoteen, kuin äiti, isä ja minä. Mutta nopeasti hän suli veljemme halaukseen ja kiersi hellästi päätä pidemmän Charlien ympärille kätensä.  “Charlie, olen pahoillani, mutta tiedät, että olen aikuinen, joten päätökset, joita teen, eivät kuulu teille minkään vertaa, ettekä te pysty minua estämään osallistumasta, varsinkaan jos tulee taistelu”, Ginny sanoi irrottautuen veljestämme, joka tuijotti hämillään Ginnyä. Minä olin jo itse oppinut, että Ginnyn kanssa ei kannattanut väitellä, oli parempi antaa hänen tehdä mitä hän halusi, kaikki selviäisivät helpommalla niin. Mutta muut eivät kai tähän mennessä olleet sitä ymmärtäneet.

“Niin, tosiaan. Emmehän me voi estellä, jos oikeasti haluat tulla Ministeriön palvelukseen. Mutta Ginny, rakas pikkusisko, haluan, että vannot minulle,” Charlie lausui lopulta ja osoitti meitä muita vaivihkaa, “meille kaikille, että tiedät mihin olet ryhtymässä. Jos yhtään muistat millaista oli tiedät-kai-kenen aikaan, Ministeriön ja Killan jäseniä kuoli, jopa Tylypahkan oppilaita kuoli”, hän jatkoi ja hiljeni nopeasti, tajutessaan liikkuvansa liian vaarallisilla vesillä. Ginny hätkähti, mutta kokosi itsensä nopeasti. “Kyllä minä tiedän, Charlie...”, Ginny vastasi sitten ja katsoi meitä kaikkia vuorotellen, “isä, Bill ja Ron, minä vannon tietäväni mihin olen ryhtymässä. Voldemortin kaltaista aikaa ei saa tulla takaisin! Ja haluan olla auttamassa, ettei sitä todellakaan tule takaisin!"
Katsoin muita ja he näyttivät siltä, kuin Ginny olisi juuri potkinut heitä palleaan. "Minä ainakin uskon Ginnyä, ja Ginny jos kukaan pystyy hoitelemaan kaiken maailman pahuudet", naurahdin ja muut heräsivät niin sanotusta horroksestaan.

"Niin, sinähän sen itse tosiaan päätät Ginny. Ja jos kerran haluat osallistua, ei kukaan meistä voi estää sitä", isä lopulta totesi ja halasi sisartani. "Kunhan et vain tapata itseäsi", hän sanoi vakavana ja Charlie sekä Bill nyökkäsivät vakavina ja halasivat myös Ginnyä. "Ja me kerromme muille aamulla?", Ginny kysyi vakavana, kun Bill oli päästänyt hänet halauksesta. Isä, Charlie ja Bill nyökkäsivät vaitonaisina ja isä avasi vielä suunsa: "Mutta nyt taitaa olla paras mennä nukkumaan, ennen kuin kukaan herää ja tietää meidän olevan hereillä. Hyvää yötä, Ronald, hyvää yötä Ginny" ja isä lähti huoneesta, poistaen ensin taikansa, jotka oli langettanut jottei kukaan salakuuntelisi juttujamme. Ja tiesin, että se oli aina ollut Fredin ja Georgen puuhia. Paitsi olinpa minäkin joskus niihin kertoihin osallistunut... Harryn kanssa...

"Hyvää yötä, Ron, Ginny", Charlie ja Bill sanoivat kuin yhdestä suusta ja läksivät yläkertaan. Jäimme Ginnyn kanssa vielä seisomaan paikoillemme ja tuijottamaan lattiaa. Vihdoin pääsisin kertomaan Hermionelle kaikesta, eikä minun tarvitse enää valehdella tai salata häneltä asioita. "Kiitos Ron, kaikesta. Olet maailman paras isoveli", Ginny sanoi yhtäkkiä ja syöksyi halaamaan minua. Hölmistyneenä katselin häntä ja lopulta kiedoin käteni hänen ympärilleen. "Kiitos, sinäkin olet maailman paras pikkusisko", tokaisin ja Ginny irrottautui. "Hyvää yötä, Ron", Ginny toivotti ja lähti kävelemään kohti yläkertaa. "Hyvää yötä, Ginny", sanoin kävellessäni hänen peräänsä. Menimme molemmat huoneisiimme ja kun pääsin omaani, katselin nukkuvia kaksosia, jotka tuhisivat hiljaa yhteisessä sängyssään. Harry ja Lily olivat nukahtaneet halaten toisiaan, vaikka pieniä olivatkin. Hymyilin itsekseni ja kömmin vaimoni viereen. Hermione tuhahti ja varovasti vedin peiton päälleni ja suljin silmäni.
"Missä sinä olit?", kuului yhtäkkiä kuiskaus, ja säikähdin, kunnes tajusin, että vaimoni oli herännyt. "Kävin vain vessassa", tokaisin hiljaa, pitäen silmäni suljettuna. Hermione tuhahti uudestaan ja jatkoi uniaan. Ilmeisesti Hermione nukahti nopeasti, koska vierestäni alkoi kuulua hentoa kuorsausta. Hymyilin silmät kiinni ja yritin saada unen päästä kiinni.