Nimi: Pelko
Kirjoittaja: Enkeliprinsessa ©
Genre: draama, jännitys, (romantiikka)
Ikäraja: K-11

Päähenkilöt:
* Piper Halliwell
*Leo Wyatt
*Wyatt Halliwell
*Chris Halliwell
*Phoebe Halliwell
*Paige Matthews
*Susan Roberts

*lisäksi yllätys hahmoja, jotka paljastuvat ficin edetessä

Yhteenveto: Päivä alkaa täysin normaalisti, mutta kun se kuluu, tapahtuu kummia asioita, eivätkä Lumotut tiedä mitä tehdä, tai mikä on totta, eivätkä tiedä uskoako edes itseään. Joku vanha tuttu on palannut.

Ensimmäinen luku - klo 07.00 - 8.00

"Titityy!!", kuului yhtäkkiä. Phoebe heräsi säpsähtäen. Hän painoi herätyskellonsa napin alas, katsomatta siihen ja nousi ylös. Hän venytteli hiukan ja katsoi herätyskelloa. "Jo seitsemän!", hän huudahti yhtäkkiä ja nousi nopeasti ylös, kävellen vaatekaapilleen ja otti ensimmäiset vaatteet, jotka käsiin osuivat, ja mutisi: "Ei voi olla totta. Laitoinko tosiaan kelloni soimaan vasta seitsemältä.. Toivottavasti en myöhästy töistä. Lupasin jo Eliselle, etten enää myöhästy ja lupaus on pidettävä", Phoebe sanoi sulkien samalla vaatekaappinsa, käveli huoneensa ovelle avaten sen, ja suuntasi käytävällä kohti kylpyhuonetta. Katsomatta ympärilleen, hän yhtäkkiä törmäsi johonkin.

*

"Prr!! Prr!!", soi toinenkin herätyskello, mutta sen omistaja oli jo itse asiassa hereillä, oli ollut jo ainakin puoli tuntia, koska oli herännyt painajaisesta, jossa Zankou –niminen demoni oli juuri iskenyt häntä tikarilla. Paige katsoi kyllästyneenä kelloaan. "Ai kello on seitsemän, kaipa voisin mennä suihkuun", hän ajatteli ääneen, katsoessaan herätyskelloaan. Hän nousi ylös sängystä, heittäen peiton ensin sivuun, käveli vaatekaapilleen ja otti sieltä kaapunsa, jota käytti Taikakoulussa, jonka rehtoriksi hänet oli valittu, vaikkei hän, Gideonin kuoleman jälkeen, ihan sitä ollut tarkoittanut tai halunnut, kun oli koulua yrittänyt pelastaa. Mutta nyt hän oli iloinen rehtorin paikastaan ja siitä, että teki vihdoinkin jotain kunnollista työtä, jossa ei edes tarvinnut peitellä noituuttaan. Hän otti vielä alusvaatteet, sekä rennot housut ja paidan kaavun alle laitettaviksi, sulki kaappinsa oven ja käveli huoneensa ovelle, aukaisten sen tylsistyneenä ja löntysteli kylpyhuoneelle päin.

*

Phoebe ja Paige tietenkin törmäsivät toisiinsa ja säikähtivät törmäystä niin paljon, että kiljahtivat kovaan ääneen. Kartano tuntui oikein kaikuvan sen ansiosta.

*

"Mitäh..", Piper mumisi unissaan, herätessään kiljuntaan. Hän hyppäsi ylös sängystä ja juoksi nopeasti ovelleen, aukaisi sen ja astui käytävälle, valmiina räjäyttämään demonin, jos toisenkin. Hän kuitenkin näki sisarensa, mutta ei demoneita missään. "Mitä ihmettä te kiljutte", hän aloitti katsoen samalla käytävän seinällä olevaa kelloa. "seitsemän aikaan aamulla?!", hän jatkoi ja katsoi vihaisesti sisariaan. Phoebe ja Paige katsoivat häntä nolostuneina. "Tajuatteko, että melkein räjäytin teidät, luullessani täällä olevan demoneita?!", hän kysyi vakavana, kun sisaret eivät vastanneet hänelle. "Anteeksi.. Me vain törmäsimme toisiimme. En ollenkaan katsonut ympärilleni, minulla oli niin kiire päästä suihkuun, jotten myöhästyisi töistä", Phoebe mutisi, edelleen nolostuneena. "Minäkin olen todella pahoillani. En minäkään tainnut tosiaan katsella ympärilleni kävellessäni kylpyhuoneeseen. ja säikähdin, joten kiljaisu tuli automaattisesti", Paige tokaisi, myös edelleen nolostuneena. "Anti olla viimeinen kerta, kun kiljutte aamulla, minulla on lapsiakin", Piper sanoi hymyillen, eikä ollut enää vihainen sisarilleen. Enempää sanomatta hän kääntyi kannoillaan ja palasi huoneeseensa, ja huomasi vasta nyt, ettei Leo ollutkaan sängyssä. "Missä kummassa se mies taas on?", Piper mietti ääneen, kääntyen sulkemaan huoneensa oven.

Samaan aikaan hän kuuli kaunista helinää takaansa, ja luuli Leon välkkyneen. "Leo..", hän aloitti, kääntyen ympäri, mutta huomasi, että ei hänen miehensä ollutkaan huoneessa, vaan hänen pieni 5-vuotias poikansa oli välkkynyt sängylle, sylissään 2-vuotias veljensä. "Wyatt, olen sanonut sinulle monta kerta, ettet voi välkkyä veljesi kanssa! Chris on vielä niin pieni!", Piper huudahti ja juoksi sängylle, ottaen Chrisin syliinsä, ja istui sen jälkeen sängylle. Poika jokelteli hänen sylissään iloisena, eikä tajunnut, että jotain pahaa oli tapahtunut. Wyatt katsoi äitiään hämmentyneenä, kyyneleet valuen poskilleen. "Minä halusin vain auttaa..", poika mutisi ja katsoi kyyneleisin silmin äitiään, joka heltyi hiukan. "Noh", Piper aloitti, kuivaten samalla toisella kädellä Wyattin kyyneleet, toisessa kädessään hän piti Chrisiä. "Tiedän, että haluat auttaa minua, Chrisinkin kanssa, mutta lupaa minulle, ettet enää välky veljesi kanssa. Teille olisi voinut sattua vaikka mitä. Ja sitten äiti olisi ollut todella surullinen. Ethän halua äidin tulevan surulliseksi, tai menettävän teitä?", hän jatkoi hymyillen lempeästi pojalleen, sekä silittäen tämän hiuksia. "No.. en", Wyatt sanoi, hymyillen todella hurmaavasti ja halasi äitiään. "Lupaatko minulle, ettet välky enää Chrisin kanssa?", Piper varmisti vielä, kun Wyatt irrottautui hänestä.

"Lupaan", Wyatt sanoi ja pomppasi pois sängyltä. "Aamiaista?", Piper kysyi hymyillen pojaltaan. Wyatt kääntyi takaisin äitiinsä päin ja nyökkäsi innoissaan. "No mennään sitten keittiöön", nainen sanoi hymyillen, otti Chrisin kunnolla syliinsä, nousi sängyltä ja otti toista poikaansa kädestä kiinni. He lähtivät kävelemään kohti ovea, mutta katosivat nopeasti kauniin sinisen välkkeen saattelemina.

*

Kun Piper oli poistunut käytävältä takaisin omaan huoneeseensa, Phoebe ja Paige huokaisivat helpottuneina. He katsoivat toisiaan, ja Paige sanoi ensimmäisenä: "Hei, mene sinä ensin, minulla on vasta opettajieni kanssa kokous puoli yhdeksältä, joten minulla on aikaa enemmän kuin sinulla." "Ah, kiitos. Minun tosiaan pitäisi olla kahdeksalta töissä", Phoebe sanoi, halaten sisartaan, ja vilkaisi samalla käytävällä olevaa kelloa. "ja kello on jo kymmentä yli seitsemän", hän lisäsi irrottautuessaan sisarestaan. Paige hymyili, ja välkkyi samassa pois.

"Vihaan, kun he tekevät noin varoittamatta", Phoebe mutisi, kääntyen ympäri ja asteli kylpyhuoneeseen. Hän lukitsi oven, ripusti vaatteensa, jotka aikoi pukea päälle, naulakkoon, ja riisui pyjamansa, jättäen ne lattialle oven eteen. Hän käveli suihkun luo, aukaisi hanan ja astui lämpimän vesisuihkun alle. "Voi, että minä rakastan tätä.. Jotenkin tuntuu, että kaikki huolet valuvat veden mukana", nainen mutisi hymyillen itsekseen.

*

Paige välkkyi ensin huoneeseensa, laski vaatteet sylistään sängylle ja jatkoi matkaa, välkkyen, keittiöön. "Aamupala voisikin olla parempaa ennen suihkua", hän mutisi itsekseen ja suunnisti jääkaapille. Yhtäkkiä kuului kaunista helinää. "Ai, hei Leo", Paige aloitti kääntyen ympäri hymyillen, mutta kohtasikin sisarensa ja tämän lapset. "Ai, luulin teitä Leoksi", hän jatkoi, hymyillen kuitenkin leveämmin. Wyatt juoksi naisen luokse ja halasi hänen jalkaansa, kun ei oikein ylemmäskään yltänyt. Paige naurahti ja otti pojan syliinsä. "Huomenta, senkin höpönassu!", Paige sanoi ja silitti pojan hiuksia. "Huomenta, Paige-täti.", Wyatt vastasi iloisesti, ja pyrki jo pois hänen sylistään. Paige laski hänet alas, ja silitti Chrisin poskea. "Huomenta, pikkuinen", hän sanoi ja antoi suukon pojan otsalle. Chris hykerteli onnellisena äitinsä sylissä. "Hei, anteeksi vielä kiljumisesta ja herättämisestäsi", Paige sanoi lopulta sisarelleen, ja nolostui asiasta uudestaan.

"Äh, unohda jo koko juttu, niin minäkin teen", Piper sanoi hymyillen ja laski Chrisin syöttötuoliin, joka oli kannettu illalla keittiöön. "Äiti, nosta", Wyatt hihkaisi, ja ojenteli käsiään malttamattomana vierellään. Pöydän, joka keittiössä oli, ympärillä oli myös pari tuolia, ja ne olivat korkeita, mutta Wyatt oli onneksi jo oppinut istumaan niissä kunnolla ja niinpä Piper nosti hänet tuolille Chrisin viereen. "Missä Phoebe-täti?", Wyatt sanoi katsellen hämmentyneenä ympärilleen. "Suihkussa", Paige vastasi jääkaapin "uumenista". "Entä isi, miksei isi tule aamupalalle meidän kanssa?", poika jatkoi, katsoen äitiään suurin ihmettelevin silmin. 'Mitä minä oikein sanon..', Piper mietti kuumeisesti. "Tuota, isillä oli menoa, eikä hän voinut tulla aamiaiselle kanssamme. Mutta hän käski antamaan sinulle tämän", Piper sanoi ja moiskautti suukon poikansa otsalle. "Höh, äiti..", Wyatt sanoi nauraen ja unohti nopeasti, ettei Leo tullut.

Paige tuli jääkaapilta kahden voileivän ja tuoremehulasillisen kanssa. Hän vilkaisi kelloa. "Pahus, Phoebe myöhästyy kohta töistä, jos ei tule jo suihkusta, kello on jo kolmeakymmentä viittä yli seitsemän", hän sanoi katsoen Piperia. Paige laski leipänsä ja mehunsa pöydälle ja välkkyi yläkertaan, virnistäen sisarenpojilleen lähtiessään. "Mitä haluat aamiaiseksi Wyatt?" Piper sanoi kääntyen katsomaan poikaansa hymyillen. "Öö.. puuroa!" Wyatt huudahti innoissaan ja katsoi suloisilla silmillään äitiään. "Puuroa? Haluat vapaaehtoisesti syödä tänään aamiaiseksi puuroa?" Piper kysyi ihmeissään ja Wyatt vain nyökkäsi vastaukseksi.

"Puuloo", kuului yhtäkkiä Piperin viereltä ja hän kääntyi katsomaan toista poikaansa, Chrisiä. "Voi, rakas, pieni kullanmuru!", Piper huudahti iloisena ja nosti Chrisin syliinsä. Chris oli oppinut uuden sanan. Osasihan poika jo vaikka kuinka monta sanaa, mutta uusi on aina uusi.

Wyatt katsoi äitiään ja veljeään mustasukkaisena. Poika kiukutteli aina, jos Chris sai enemmän huomiota, kuin hän. Wyatt vilkaisi ympärilleen ja huomasi Paigen jättämän mehulasin pöydällä. Hän nyrpisti nenäänsä, osoittaen samalla lasia ja se siirtyi pikkuhiljaa kohti pöydän reunaa. Piper ei huomannut asiaa, ja yhtäkkiä lasi tipahti särkyen miljooniksi sirpaleiksi lattialle. Piper katsoi kauhistuneena Wyattia ja lattialle, muttei nähnyt mitään. Hän laski Chrisin sylistään takaisin syöttötuoliin, ja kiersi pöydän. Kun hän tuli pöydän toiselle puolelle, hän näki, että Paigen mehulasi oli sirpaleina lattialla ja mehu lillui niiden joukossa. "Wyatt!", Piper huudahti ja katsoi poikaansa.

Wyatt katseli viattoman näköisenä äitiään, ja Piper kirosi mielessään. Hän haki siivouskomerosta rikkalapion ja harjan, tuli takaisin keittiöön, laskien ne kädestään, ja kuivasi ensin lattian, jonka jälkeen otti harjalla ja lapiolla sirpaleet lattialta. Wyatt katseli kyyneleet silmissä tätä. Hän ei ymmärtänyt miksi äiti suuttuu hänelle lasin takia. Kun Piper oli saanut siivottua lasinsirpaleet, hän vei nopeasti rikkalapion ja harjan takaisin siivouskomeroon ja tuli takaisin keittiöön. Nyt vasta hän huomasi Wyattin itkevän. "Voi, anna anteeksi, kullanmuru", hän sanoi ja nosti Wyattin syliin. "Chris on vielä niin pieni, että häntä on pakko huomioida pikkuisen enemmän kuin sinua, mutta ei äiti, eikä isi, sinua ole unohtanut, päinvastoin", hän lisäsi ja suukotti Wyattia otsalle.

"Vieläkö haluat puuroa?" Piper kysyi katsoen poikaansa silmiin, ja tämä nyökkäsi. Piper kuivasi pojan kyyneleet ja laski hänet takaisin penkille. "Puuroa sitten", Piper sanoi kuin itselleen ja käveli kaapille, jossa he pitivät puurohiutaleita. hän mittasi kaikki ainekset ja keitti liedellä puuron, ja alkoi sen jälkeen syöttää Chrisiä ja katsoi samalla, kun Wyatt söi.

*

Paige koputti kylpyhuoneen oveen. "Phoebe, oletko elossa?", hän kysyi ja naurahti vaivautuneesti, koska ei halunnut näyttää olevansa tosissaan, ja jos kaikki olisi kunnossa, hän näyttäisi todella hölmöltä. "Juu, paljonko kello on?", Phoebe huusi ja Paige vilkaisi käytävän kelloa. "Kolmeakymmentä kuutta yli seitsemän", hän sanoi ja kääntyi takaisin ovelle. "Ai kamala, minun täytyy lähteä, jotta olen ajoissa enkä riko lupaustani", Phoebe sanoi, aukaisten kylpyhuoneen oven ja katsoi sisarpuoltaan hymynkare kasvoillaan.

Paige hymyili Phoebelle, kun tämä viiletti alakertaan hänen ohitseen. "Senkin pöhkö", hän huudahti sisarpuolensa perään ja käveli huoneeseensa hakemaan vaatteensa, jonka jälkeen käveli takaisin käytävälle ja kylpyhuoneeseen. Hän kävi nopeasti suihkussa, puki vaatteet päälle, kaapua myöten ja riensi käytävälle, vilkaisten samalla käytävän kelloa. "Vasta varttia vaille kahdeksan, minulla on vielä yli puoli tuntia aikaa, ennen kuin on ihan pakko mennä koululle", Paige sanoi itsekseen ja hidasti vauhtiaan rauhalliseksi kävelyksi.

*

Phoebe riensi nopeasti alakertaan ja suunnisti keittiöön. "Hei, myöhästyn kohta töistä", Phoebe sanoi kuin itsekseen, päästyään keittiöön, sekä vilkaistuaan rannekelloaan, joka näytti kahtakymmentä viittä vaille kahdeksaa. "Sen siitä saa, kun ei herää ajoissa", Piper sanoi tietäväisesti hymyillen. "Äh, olin varmaankin vahingossa laittanut herätyskelloni soimaan vasta seitsemältä", Phoebe sanoi nolostuneena ja riensi suukottamaan Wyattia ja Chrisiä. "Huomenta, lempi sisarenpoikani" hän sanoi, suukotettuaan molempia.

"Syötkö sinä, Wyatt puuroa aamupalaksi?", Phoebe sanoi hämmentyneenä katsottuaan pojan lautaselle. "Kuinka oikein sait hänet syömään puuroa?", hän jatkoi kääntyen katsomaan Piperia. "Ei minun täytynyt tehdä mitään, itse Wyatt sitä halusi", Piper sanoi hymyillen ja nousi penkiltä, ottaen Chrisin lautasen ja vei sen tiskikoneeseen. Wyatt otti lusikan takaisin käteensä ja söi lopunkin puuron lautaselta. "Äiti, joko mennään?", Wyatt sanoi ja näytti, että oli syönyt kaiken. Piper hymyili pojalleen ja pörrötti tämän hiuksia, nyökäten samalla tälle.

"Minne te olette menossa?", Phoebe kysyi, ottaen samalla kahvia, jonka Piper oli aikaisemmin keittänyt. Hän joi nopeasti kupin tyhjäksi ja laski sen tiskipöydälle. "Äh, lupasin eilen Wyattille, että menisimme puistoon leikkimään muiden lasten kanssa", Piper vastasi, huiskauttaen kättään. "Hei, varoisit vähän", Phoebe huudahti, sillä hän yhä pelkäsi, että joskus hänen sisarensa vahingossa räjäyttäisi hänet. Varsinkin sen jälkeen, mitä aikaisemmin aamulla tapahtui.

"No, hyvää päivää lempisisarenpojilleni, pitäkää hauskaa äidin kanssa", Phoebe sanoi silittäen molempien hiuksia. "Pakko mennä, muuten myöhästyn!", Phoebe huiskautti ja juoksi eteiseen, laittoi takin päälle ja otti auton avaimensa, rientäen ulko-ovesta pihalle.

*

Paige riensi takaisin alakertaan, tällä kertaa välkkymättä. Keittiössä ei ollut enää kuin Piper, Wyatt ja Chris. "Mitäs meinasit tänään poikien kanssa tehdä?" hän kysyi ja katsoi, kun sisarensa nosti pojat lattialle tuoleiltaan. "Lupasin Wyattille eilen, että menisimme puistoon leikkimään muiden lasten kanssa", Piper sanoi irvistäen, mutta luuli varmasti itse hymyilevänsä. "Ahaa.. Wyatt, muistathan sitten, ettei saa välkkyä, toiset lapset voivat säikähtää, eivätkä halua olla ystäviäsi", Paige sanoi, käveltyään heidän luokseen, ja katsoi merkitsevästi Wyattia.

"Ei, ei", Wyatt sanoi ja juoksi eteiseen. "Äh, pakko mennä nopeasti perään, ennen kuin hän katoaa", Piper ähkäisi ja säntäsi Chris sylissään Wyattin perään. "No onpas tällä perheellä hulinaa tänä aamuna", Paige tokaisi itsekseen ja katsoi, ettei hänen mehulasiaan näkynyt missään. "Piper, minun mehuni!", hän huudahti ja pian sai vastauksenkin. "Wyatt tiputti lasisi lattialle!", kuului Piperin vastaus huudahduksena ja Paige pyöritteli päätään.

Hän riensi kaapille, ja otti uuden lasin, käveli jääkaapille ja kaatoi lasiinsa mehua. Paige otti pitkän kulauksen ja nappasi leipänsä pöydältä. Hän ahmi leivän nopeasti ja joi loput mehut lasistaan. Sitten hän nousi, vei lasin tiskikoneeseen ja katsoi keittiön seinällä olevaa kelloa. "Vasta viittä vaille kahdeksan..", Paige mutisi ääneen ja kuunteli oliko talossa vielä ketään. Hän totesi itsekseen, että Phoebe oli jo rientänyt töihin, ja Piperkin oli jo kerinnyt lähteä poikien kanssa puistoon. Hän oli yksin talossa. 'Eikö olekin kurjaa olla yksin.. Kukaan ei välitä sinusta, sisaresikin jättävät sinut, eivät he halua olla kanssasi', ääni hänen päässään sanoi ja Paige pudisti peloissaan päätään. "Phoeben täytyi mennä töihin, ja Piper oli luvannut pojille, että he menisivät puistoon, ja minunhan pitää mennä kuitenkin koululle", Paige mutisi ääneen, ja yritti työntää tuollaiset typerät ajatukset pois mielestään. Mutta se ei auttanut. 'Ovat he ennenkin keksineet tekosyitä, ollakseen töistä pois, ja ollakseen vain kotona. Mikseivät he voineet tänään tehdä niin? Hehän ovat jo monen viikon ajan olleet vain töissä tai jossain muualla kuin kotona tai sinun kanssasi', ääni jatkoi hänen päässään.

"Ei..", Paige huudahti ääneen, ja purskahti itkuun. 'Ehkä se onkin totta..', Paige ajatteli ja juoksi omaan huoneeseensa ja heittäytyi sängylleen, itkien itsensä uneen.

*

"Hah, enpäs ole myöhässä", Phoebe mutisi itselleen, katsoessaan The Bay Mirrorin seinällä olevaa kelloa, joka näytti pari minuuttia vaille kahdeksaa. Hän tervehti työkavereitaan iloisena kävellessään työhuoneeseensa. "Hei, Phoebe!", joku huudahti, kun hän oli juuri istuutumassa tuoliinsa.

*

"Äiti, onko vielä pitkä matka?", Wyatt kysyi turhautuneena, koska olisi mieluummin halunnut välkkyä, kuin kävellä puistoon. "Pitkä matka", Chris matki kärryissään, joita Piper työnsi. "Ei ole enää pitkä matka, katsokaa, tuollahan puisto jo näkyy", Piper sanoi hymyillen, ja osoitti suoraan eteen, jossa näkyi jo muutamia lapsia äitiensä kanssa leikkimässä. Piper vilkaisi kelloa, jonka oli lähtiessä laittanut ranteeseensa, se näytti minuuttia vaille kahdeksan.

*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*

Toinen luku ~ klo 8.00 - 9.00

"Olet kerrankin ajoissa", Elise, Phoeben pomo sanoi ja hymyili hänelle. Phoebe istui tuolissaan ja katsoi Eliseä, myös hymyillen. "minä lupasin ja yleensä pidän lupaukseni", Phoebe vastasi ja vilkaisi tulleiden kirjeiden pinoa. "Onpas niitä paljon tänään", hän tokaisi ja otti pinosta päällimmäisen. "No, kun kerrankin olet ajoissa, eikä sinulla ole niitä tavallisia tekosyitä, jätänkin sinut heti rauhaan, jotta voit vastailla kirjeisiin. Muistathan, että deadline huomisen lehden palstalla on viimeistään huomen aamulla", Elise sanoi ja lähti hymyillen kohti omaa työhuonettaan.

'Sinun täytyy rehkiä, mutta hän itse ei tee muuta, kuin istuu leveällä takapuolellaan ja juo kahvia', ääni Phoeben päässä sanoi yhtäkkiä. "Äh, ei se ole totta. Elise tekee paljonkin, eikä hänellä sitä paitsi ole leveä takapuoli", Phoebe mutisi itsekseen ja jatkoi kirjeen lukemista ääneen.

"Hei Phoebe!

Olen 20-vuotias nainen ja seurustelen itseäni 5 vuotta vanhemman kanssa. Luulen löytäneeni sen oikean. Tai ainakin luulin. Jokin aika sitten hän alkoi käyttäytyä kummallisesti ja on aina työmatkoilla tai myöhään töissä, tai kavereidensa kanssa, mutta minun kanssani hän viettää aikaa ehkä noin kaksi iltaa viikossa, ja niidenkin aikana vain noin muutaman tunnin. Luulen, että hän pettää minua, mutta en ole varma, enkä uskalla kysyä häneltä, koska jos olenkin väärässä, saan hävetä silmät päästäni, ja hän aivan varmasti kertoo siitä sitten myös kavereilleen.

Olen myöskin raskaana, enkä haluaisi menettää lapseni isää.. Mutta jos hän pettää, en voi jatkaa hänen kanssaan, vaikka kuinka rakastaisinkin häntä. Mitä minun siis pitäisi tehdä?

Kiitos jo etukäteen vastauksestasi, Phoebe!
Aurinkoisin terveisin; Nadia"

Phoebe katsoi kirjettä vielä kerran ja päätti vastata siihen. 'Typerä naikkonen valittaa sinulle ongelmistaan. Jättäisi miehen ja tekisi abortin, niin olisi kaikkien helpompi elää', ääni sanoi taas. 'Mikä minua oikein vaivaa?', Phoebe ajatteli, laskien kirjeen pöydälle ja yritti työntää tuollaiset inhottavat ajatukset pois. Hän avasi ihanan vaaleanpunaisen kannettavan tietokoneensa, painoi käynnistysnappia ja odotti, että kone menisi Windowsiin.

'Kukaan ei pidä sinusta, sisaresikaan eivät ole viettäneet aikaa kanssasi.. Kirjeiden kirjoittajat ajattelevat vain itseään ja työkaverisi katsovat sinua nenänvarsiaan pitkin, kuin ruttoa. Elisekin rakastaa sättiä sinua myöhästymisistäsi ja oli pettynyt, kun et ollut myöhässä tänään, hän olisi niin halunnut huutaa sinulle jälleen kerran', ääni tokaisi hänen päässään. "Ei, en usko", Phoebe puuskahti ääneen ja nosti katseensa kannettavastaan, katsoen huoneensa ikkunasta työkavereitaan, jotka olivat omien töidensä kimpussa. Hän huomasi, että jotkut (joiden nimiä hän ei muistanut sillä hetkellä) katsoivat häntä, kuin hän olisi ollut maailman kauhein ihminen, mutta kun he huomasivat Phoeben katselevan, he käänsivät nopeasti päänsä pois, ja jatkoivat jutteluaan, sekä töitään.

"Mutta en minä ole koskaan tehnyt mitään pahaa kenellekään", Phoebe mutisi ääneen ja laski suruissaan päänsä alas. "Luulin, että edes sisareni pitäisivät minusta, mutta oikeastaan emme tosiaan ole viettäneet aikaa yhdessä paljoakaan viime aikoina..", hän jatkoi kyynelien valuessa poskille. "Mutta mistä kummasta nämä ajatukset oikein tulevat", hän ajatteli yhtäkkiä ääneen, ja pyyhki kyyneleensä. 'Ehkä olet tulossa hulluksi', ääni vastasi ja Phoebe nyökytteli hämillään päätään. Hän nosti katseensa ja katsoi kannettavan ruutua, siinä näkyi jo Windows. Phoebe painoi työpöydällä näkyvää Word -kuvaketta, ja tekstinkäsittelyohjelma ilmestyi ruutuun. 'Et kai oikeasti aio vastata siihen säälittävään kirjeeseen?', ääni tokaisi ja Phoeben mieleen hiipi pelko. "Mitä ihmettä..", hän ajatteli ääneen, mutta pudisti päätään kesken lauseen ja yritti jälleen työntää ikävät ajatukset muualle. Hän tarttui kirjeeseen, laittoi sen huolellisesti aivan kannettavansa viereen, naksautti sormiaan, ja otti hyvän asennon tuolissaan, valmistautuen kirjoittamaan.

"Hyvä Nadia!", Phoebe kirjoitti ja katsoi ruudulta, että oli kirjoittanut oikein. 'Vastaa säälittävälle Nadialle, että jättää miehen ja tekee abortin, ja jos ei ole tyytyväinen senkään jälkeen, niin tappaa itsensä. Kirjoita, ettei kukaan jaksa katsella tuollaista säälittävää ja ruikuttavaa eukkoa!', ääni sanoi taas. Phoebe pudisti rajusti päätään ja henkäisi tuskastuneena. Hän oli jo meinannut kirjoittaa, kuten ääni oli kehottanut, mutta tajusi onneksi ajoissa sen.


"Minusta sinun kannattaa kysyä suoraan mieheltä, välittämättä sen kummemmin, kuinka tämä reagoi, ja kertooko kavereilleen. Kerrot, että hän on mielestäsi käyttäytynyt todella epäilyttävästi, ja kertoo epämääräisiä syitä, ja että sinun on pakko saada tietää totuus, jotta voisit saada mielenrauhan.

Onko mies muuten aikaisemmin pettänyt sinua? Tai tiedätkö, onko tämä pettänyt aikaisempia kumppaneitaan? Siitäkin voit päätellä jo jotain. Yleensä, kun on kerran pettänyt, voi pettää useammankin kerran. Toisaalta, löytyy kyllä ihmisiä, myöskin miehiä, jotka oppivat läksynsä ensimmäisestä kerrasta. Tietääkö muuten poikaystäväsi, että olet raskaana? Jos tietää, voi olla, että hän vain stressaa isäksi tulemista, joka on uusi asia hänelle, niin kuin äidiksi tuleminen sinullekin.

Mutta minun mielestäni sinun todellakin kannattaa "nostaa kissa pöydälle", ja kysyä suoraan, mitä mies puuhaa  Toivottavasti minusta oli apua, Nadia!
Ihanaa kesää ja toivottavasti asiat selviävät.

Rakkaudella, Phoebe"

Phoebe näpytteli kuumeisesti ja nopeasti, ja huokaisi kun oli saanut vastauksen valmiiksi. 'Et uskalla edes kirjoittaa sitä, mitä oikeasti ajattelet, ei sinulla pitäisi olla omaa Kysy Phoebeltä -palstaa.. Kai se on tämän työpaikan tapa, ettei kukaan osaa tehdä mitään, ja painetaan humpuukilehteä', ääni jatkoi taas, ja Phoebe tunsi olonsa todella masentuneeksi ja hän oli jotenkin vieläkin hiukan peloissaan. Phoebe vastasi vielä neljään kirjeeseen, ja ajatteli, että siinä saisi olla tarpeeksi vastauksia huomiseen lehteen. Hän tallensi kirjoittamansa vastaukset ja tulosti ne sen jälkeen. Kun tulostus oli loppunut, hän sulki kannettavansa ja nousi tuoliltaan ylös. Hän vilkaisi rannekelloaan, joka näytti varttia vaille yhdeksää. "Elise ei tule pitämään siitä, jos lähden jo nyt..", hän mutisi itsekseen ja käveli paperit kädessään ovelle. 'Mitä sitten. Olet tehnyt jo ihan tarpeeksi töitä tälle päivälle, ja sitä paitsi hänhän edelleenkin itse löhöää vain leveällä takapuolellaan, hörppien kahvia, eikä tee koko päivänä muuta', ääni sanoi taas ja Phoebe parahti, pudistaen päätään, jälleen.

Hän aukaisi oven ja asteli katsomatta työkavereitaan, Elisen huoneen ovelle. Se oli kiinni, joten hän koputti. "Hetki!", kuului Elisen huudahdus ja Phoebe kummasteli, että mitä tämä oli tekemässä. Yhtäkkiä ovi aukeni, ja heidän uusi urheilutoimittajansa (edelliselle oli sattunut auto-onnettomuus, eikä tämä kyennyt enää jatkamaan, eikä tahtonutkaan), William Rose, astui huoneesta ulos. Phoebe hymyili hurmaavasti Williamille. "Hei", Phoebe sai lopulta sanottua ja mies väläytti ihanan hymynsä. "Hei, Phoebe. Onko huomisen lehden palstasi jo valmis?", William kysyi ja haroi hiuksiaan seksikkäästi. Phoebe huokaisi mielessään ja ihaili lihaksikasta ja komeaa urheilutoimittajaa, ihmetellen kuinka tämä oli valinnut urakseen lehden urheilutoimittajana olon, eikä esimerkiksi mallina tai urheilijana oloa. "Juu, olin menossa näyttämään Eliselle aikaansaannoksiani", Phoebe vastasi hymyillen haaveilevasti. William nyökkäsi hymyillen, ja lähti kävelemään huoneeseensa, hipaisten kuitenkin kuin huomaamatta Phoeben käsivartta. Phoebe tunsi sen, ja hihkaisi onnellisesti mielessään. "Äh, minähän olen taantunut ihan pikkutytön tasolle", Phoebe mutisi ja astui Elisen huoneeseen. "Ai, Phoebe, en odottanut näkeväni sinua vielä.. Joko sait valmiiksi koko loppuviikon palsta?", Elise tokaisi epäilevästi hymyillen, ja katsoi Phoebeä tuimasti.

'Selvästikään hän ei aio päästää minua mihinkään. Hmm.. Äkkiä, keksi nyt jokin syy, miksi lähteä.. Hei, kävisikö "Olen tulossa hulluksi, kuulen ääniä päässäni".. No, ei ehkä kuitenkaan, hän veisi minut mielisairaalaan. Migreeni.. Se voisi tehota', Phoebe ajatteli. "No, minulla on tässä huomisen palsta valmiina. Mutta minulle iski nyt niin kamala migreeni, etten pysty ollenkaan keskittymään kirjoittamiseen", hän sanoi ääneen, ja sanojen painikkeeksi hiveli hiukan ohimoitaan. "Jaaha. No, lähde käymään ulkona, vaikka kahvilla, jospa se helpottaisi. Mutta sinun täytyy olla tasan kello yksitoista takaisin, kirjoittamassa loppuviikon palstoja valmiiksi", Elise sanoi hymyn hyytyessä, ja vilkaisi Phoeben antamia papereita, joilla oli vastaukset kirjeisiin. "Ja katsokin, että tiistain, keskiviikon, torstain ja perjantain palstoilla sinä olet vastannut useampaan, kuin viiteen kirjeeseen. Muistathan, että tällä viikolla meillä on sinun palstallesi koko aukeama käytössä!", Elise jatkoi vakavana, nostaen katseensa takaisin Phoebeen.

"Olen varma, että migreenini menee ohi siihen mennessä, kun palaan takaisin", Phoebe sanoi ja kääntyi takaisin ovelle. "Kiitos, Elise. Tasan kello yksitoista takaisin. Nähdään sitten", Phoebe huiskautti ja riensi ulos Elisen huoneesta. Hän käveli nopeasti takaisin omaan huoneeseensa ja sieppasi laukkunsa pöydältä, kääntyi ympäri ja käveli hissille.

*

"Äiti!", Wyatt huudahti, nousten ylös maasta ja juoksi Piperin luokse. No, mitä nyt?", Piper kysyi naurahtaen. Hänen poikansa oli aivan mutainen (yöllä oli satanut hiukan, eikä aurinko aivan vielä ollut kuitenkaan kuivattanut maata kunnolla), mutta hymy pojalla oli silti korviin asti. 'Niin, kakaran on hyvä naureskella, kun ei itse joudu pesemään likaisia vaatteitaan', ääni Piperin päässä sanoi ja hän hätkähti. Piper vilkaisi nopeasti ympärilleen, mutta hänen vierellään ei ollut ketään. Hän olisi voinut vaikka vannoa, ettei ollut ajatellut tuota itse, vaan joku oli sanonut sen hänen korvaansa. Mutta hän nopeasti unohti koko jutun, kun Wyatt alkoi selittää innoissaan: "Katso, mitä mä löysin" Poika ojensi samalla kätensä aukinaisena Piperin nenän eteen. Piper yökkäsi nähdessään kiemurtelevia kastematoja poikansa kämmenellä. "Hienoja..", hän sanoi tuskastuneena pojalleen ja yritti hymyillä, mutta onnistui ainoastaan irvistää, tosin Wyatt ei tuntunut sitä huomaavan. 'Äh, en pidä niljaisista ötököistä, en kastemadoista, enkä hämähäkeistä, saati muistakaan ötököistä ja pikku hyönteisistä!', Piper ajatteli ja vilkaisi kelloaan, joka näytti vasta varttia yli kahdeksaa.

"Eikö olekin ihania?", Wyatt kysyi ja katsoi äitiään hymyillen hurmaavasti. Piper yritti jälleen hymyillä, ja onnistui siinä hiukan paremmin kuin aikaisemmin. "Juu, todella", Piper tokaisi nyökytellen, ja kääntyi katsomaan Chrisiä, joka leikki (selkä häneen päin), lähellä olevalla hiekkalaatikolla ikäisensä tytön kanssa. Kuin poika olisi tuntenut äitinsä katseen, Chris kääntyi ympäri ja huiskutti hänelle. Piper heilautti kättään hymyillen, eikä huomannut Wyattia, joka oli huomannut, että äiti ei kiinnittänyt enää häneen huomiota, vaan pikkuveljeen. Wyatt puristi pienet kätensä nyrkkiin, ja toisessa kädessä olleet kastemadot musertuivat.

Wyatt käveli pois äitinsä luota, lapsenomaisen vihaisesti, heittäen kastemadot maahan (tai niiden jäännökset) ja suuntasi kulkunsa hiekkalaatikolle. samalla Piperin luokse tuli juttelemaan tytön (joka leikki Chrisin kanssa) äiti, ja he rupesivat juttelemaan, joten Piper ei huomannut mitä seuraavaksi tapahtui. Leikkipuistossa ei onneksi sillä kertaa ollut muita, kuin Piper lapsineen, sekä nainen tyttärensä kanssa, joten kukaan ei nähnyt mitään. Wyatt käveli Chrisin ja tytön luokse. "Senkin kakkapökäle!", Wyatt sanoi vihaisesti ja ojensi kätensä, jolloin Chrisillä ollut lapio välkkyi hänen käteensä. Poika heitti sillä veljeään, ja se osui ikävästi Chrisiä silmäkulmaan. Chris melkein alkoi itkeä, mutta piti pintansa ja katsoi vain veljeään surullisin silmin. Wyatt ei ollut lainkaan tyytyväinen tähän, vaan välkytti myös ämpärin käteensä ja heitti silläkin Chrisiä, joka tällä kertaa alkoi parkua lujasti ja huutamaan äitiä, koska ämpäri oli osunut lujasti otsaan, ja siihen alkoi jo nyt nousta kuhmu. Wyatt nauroi ilkeästi, ja tyttö, joka oli nähnyt Wyattin välkyttämiset, katsoi suu auki poikaa.

Piper säikähti, kun kuuli kaksi vuotiaan poikansa itkevän sydäntä ja korvia särkevästi, ja juoksi nopeasti Chrisin luokse. "Mitä nyt?", Piper kysyi hädissään ja huomasi jo ilmestyneen kuhmun pojan otsassa ja pienen haavan silmäkulmassa. "Wyatt..", Chris sai sanottua itkunsa lomasta ja Piper kääntyi katsomaan viisi vuotiasta poikaansa, joka seisoi vieressä viattoman näköisenä. "Wyatt Matthew Halliwell!!! NYT lähdemme kotiin!", Piper sanoi vihaisesti hampaidensa välistä, nostaen samalla Chrisin syliinsä ja otti Wyattin käden omaansa. "Anteeksi, meidän on nyt mentävä. Toivottavasti tapaamme joskus toistekin", Piper sanoi hymyillen väkinäisesti naiselle, joka tuli hakemaan tytärtään pois. "Juu, täälläpä me aina Lilyn kanssa olemme, ainakin aamuisin ja iltapäivisin", nainen sanoi hymyillen ja lähti kävelemään tyttärensä kanssa kohti kotia.

'Et saa pidettyä edes kauhukakaraasi kurissa. Olet avuton ja surkea äiti. Hänkin oli sitä mieltä', ääni sanoi taas yhtäkkiä ja Piper pelästyi toden teolla. 'Mikä minua oikein vaivaa?', hän ajatteli itsekseen ja laski itkevän Chrisin rattaisiin, suuteli tätä otsalle, jolloin itku lakkasi ja Chris ainoastaan nikotteli. Sen jälkeen hän lähti, työntäen rattaita ja vetäen rimpuilevaa Wyattia, kävelemään kohti kotia. Hän vilkaisi nopeasti kelloaan, joka näytti varttia vaille yhdeksää. 'Olet surkea äiti, surkea sisar ja surkea vaimo. Mitä syytä sinun on elää? eihän kukaan edes pidä sinusta. Poikasi tappelevat keskenään, ja sisaresi huitelevat omilla teillään, samoin kuin miehesi, kuka sinusta muka välittää?', ääni jatkoi, ja Piperin silmistä alkoi valua kyyneliä, kun hän pikku hiljaa alkoi uskoa äänen olevan oikeassa.


*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*

Kolmas luku ~ klo 9.00 - 10.00

"Phoebe, oletko lähdössä jo?", kuului huudahdus ja Phoebe kääntyi ympäri, työntäen kuitenkin jalkansa hissin ovien väliin, koska ne olivat juuri avautuneet. "Ai, William", Phoebe sanoi hymyillen. "Juu, migreeni vaivaa. Elise lupasi pari tuntia vapaata", hän lisäsi heilauttaen laukkuaan samalla. "Olet kuitenkin tulossa takaisin"?, William kysyi ja hymyili salaperäisesti. 'Jestas, hän on seksikäs', Phoebe ajatteli hymyillen. "Tietenkin, on paljon tekemistä", hän vastasi. 'Luuletko, että tuollainen mies voisi rakastua sinuun? Toiveajattelua', ääni hänen päässään sanoi yhtäkkiä. Phoebe kauhistui ja sen näki hänen silmistään, mutta William ei sitä huomannut. 'Olet säälittävä', ääni tokaisi. Phoebe yritti pidätellä itkuaan.

"Minun on nyt pakko mennä. Pää jyskyttää niin paljon, kuin juna olisi ajanut ylitseni", Phoebe sanoi nopeasti, kääntyi ympäri, kyynelten valuessa poskille ja astui hissiin. Hän painoi nappia, joka sulki ovet nopeammin. Ovien sulkeutuessa, Phoebe vilkaisi hämmentynyttä Williamia. Sitten hän painoi 1. nappia ja toivoi, että olisi omannut sisarpuolensa välkkymisvoiman. Hissin ovien avautuessa ensimmäisessä kerroksessa, Phoebe juoksi kyyneleet silmissä ulko-ovista ulos ja autolleen. Istuessaan auton ratin taakse, hän purskahti äänekkääseen itkuun. hän itki viisi minuuttia, jonka jälkeen vilkaisi itkuisin silmin rannekelloaan. Se näytti varttia yli yhdeksää. Hän otti avaimet käsilaukustaan (koska oli tunkenut ne takaisin sinne) ja käynnisti auton, huoahtaen. "Mikä minua vaivaa?", Phoebe mutisi ääneen ja kuivasi silmiään. Lopulta hän ohjasi auton tielle ja lähti ajamaan kohti kotia.

*

"Wyatt Matthew Halliwell, tämä saa nyt riittää!", Piper huudahti vihaisesti pojalleen, kun he olivat päässeet kartanon turviin. "Anteeksi..", kuului yhtäkkiä hämmentynyt ääni. Piper käännähti ympäri ja jäi tuijottamaan suu auki naista, joka heidän eteisessään seisoi. "Neiti Roberts", Piper lopulta sai sanottua. "Onko jokin hätänä?", hän lisäsi huomatessaan naisen hiukan hätääntyneen katseen. "No, meillä oli opettajien kokous puoli yhdeksältä, mutta Paige ei tullut paikalle ollenkaan", nainen vastasi "Hän ei tullut koululle ollenkaan?!", Piper kysyi ihmeissään ja pelko hiipi hänen ajatuksiinsa. 'Lumppu sisarpuolesi on aivan varmasti humputtelemassa tai jälleen kerran jonkun miehen kanssa harrastamassa ties mitä..', ääni sanoi taas. Piper pudisti rajusti päätään, eikä suostunut uskomaan moista. 'Mutta ehkä hän onkin', Piper huomasi ajattelevansa. Susan katsoi kummissaan häntä, muttei maininnut siitä mitään. "Etsimme koko koulun läpi, mutta häntä ei löytynyt. Ajattelin, että hän on ehkä unohtanut kokouksen ja jäänyt kotiin", hän sanoi hermostuneesti. "Tulin vasta, joten en tiedä, onko hän kotona, mutta mennään tarkistamaan", Piper sanoi, nosti Chrisin syliinsä, tarttui Wyattia kädestä ja lähti kiiruhtamaan yläkertaan, Paigen huonetta kohti. Susan kiiruhti hänen peräänsä.

*

Phoebe parkkeerasi autonsa kadulle, heidän kotikartanonsa eteen ja lähti astelemaan sisälle. 'En tajua mikä minua oikein vaivaa..', hän ajatteli avatessaan kotioven. Nainen laittoi käsilaukkunsa eteisen pöydälle ja katseli ympärilleen Kartanossa. "Ketään ei ole kotona..", Phoebe aloitti. "Piper, Paige!", hän huusi, mutta vastausta ei kuulunut. "Äh, tietenkin. Paige on koulussa ja Piper luultavasti klubilla", hän tokaisi muistaessaan, että hänen sisarensakin kävivät töissä.

'Tietenkään he eivät ole kotona silloin, kun sinä tarvitset heitä. Sehän saa sinut tuntemaan itsesi yksinäiseksi, ja haluaisit vain käpertyä sänkyysi ja kuolla pois. Eikö niin?', ääni sanoi ja Phoebe kavahti. 'En minä sentään kuolla halua, vaikka todella yksinäiseksi itseni tunnenkin..', Phoebe ajatteli ja lähti mietteissään kävelemään kohti portaita, jotta pääsisi yläkertaan huoneeseensa. 'Miksi ääni kuuluu vain silloin, kun sanon ääneen jotakin..?', hän huomasi ajattelevansa, kun oli päässyt portaiden yläpäähän. 'Barbas…', Phoeben mieleen juolahti ja hän tunsi pelkoa. Oliko Zankou löytänyt keinon tuoda Barbas jälleen takaisin?

*

"Ei…", Piper mumisi ja katseli ympärilleen Paigen huoneessa. "Missä ihmeessä hän on, kun ei ole kotonakaan", hän lisäsi ja katsoi peloissaan opettajatarta. 'Ehkä lumppu sisarpuolesi on todellakin jossain humputtelemassa ja jakamassa itseään, sehän on niin hänen tapaistaankin. Sitä paitsi, miksi välittäisit hänestä, ei hänkään välitä sinusta', ääni sanoi ja Piperia pelotti vain enemmän, ja hän tuli surullisemmaksi. Yhtäkkiä Paigen yöpöydällä ollut kynttilä syttyi itsestään. Piper hämmästyi, niin kuin Susankin. Piper vilkaisi automaattisesti Wyattia (ainahan Wyatt teki kaikkea outoa voimillaan), joka näytti yhtä hämmentyneeltä ja tajusi, ettei kukaan heistä ollut sitä sytyttänyt. Piper puhalsi kynttilän sammuksiin ja opasti heidät ulos Paigen huoneesta. "Phoebs, miksi olet kotona?", Piper kysyi nähdessään mietteissään huoneeseensa suunnistavan sisarensa.

"Olen kai tulossa hulluksi ja pyysin Eliseltä vapaata pari tuntia", Phoebe tokaisi vastaukseksi ja naurahti. Piper pyöräytti silmiään. "Paigea ei löydy mistään. Oletko kuullut hänestä?", hän kysyi ja katsahti Phoebeä. "Eikös hänen pitänyt olla puoli yhdeksältä koululla?", Phoebe kysyi ja huomasi vasta nyt Susan Robertsin Piperin takana. "Ei tainnut siis tulla koululle?", Phoebe lisäsi nopeasti, ennen kuin hänen sisarensa kerkesi vastata hänelle. "Eipä tullut. Jouduin kutsumaan erään vanhan ystäväni, haltijan nimeltä Crystal, pitämään taikuuden historian -tuntejani. Onnekseni Crystal on perehtynyt taikuuden historiaan, kenties parhaiten kuin kukaan muu, ehkä jopa koko maailmassa", Susan sanoi ja ojensi lasejaan, jotta näkisi paremmin.

"Voin siis auttaa teitä etsimään sisartanne", hän lisäsi hymyillen. Phoebe ja Piper nyökkäsivät. "Leo!", Piper huudahti ja odotti, että joutuisi taas pettymään, mutta yllättäen kuuluikin kaunista helinää ja he kaikki katsoivat, kuinka Leo ilmestyi sinisen välkkeen myötä käytävälle. "No, näkeehän sinuakin vihdoin!", Piper huudahti iloisena, ja helpottuneena, mutta silti hänen äänessään vivahti vihaisuus. Leo katsoi vaimoaan anteeksipyytävästi. "Muistathan, että minut alennettiin takaisin Valontuojaksi ja minulla on muitakin huolehdittavanani kuin Lumotut", hän sanoi. Piper leppyi hiukan, kyllähän hän sen muisti. "Mutta sinulla on myös perheesi. ja nyt haluankin sinun vievän pojat koululle. Paige on kadonnut ja meidän täytyy etsiä hänet", hän vastasi ja ojensi Chrisiä Leolle, joka otti pojan ja leperteli tälle isällisesti. Wyatt katsoi surullisesti äitiään. "Ei, en halua!", poika huudahti ja tarrasi lujasti kiinni äitinsä jalkaan. "Piper, yritittekö jo soittaa Paigelle?", Phoebe sanoi yhtäkkiä ja Piper nosti katseensa Wyattista sisareensa.

"Ei, emme ole yrittäneet", hän vastasi. Phoebe katsoi käsiinsä, mutta tajusi jättäneensä käsilaukkunsa eteisen pöydälle. "Äh, unohdin kännykkäni alas, eteisen pöydälle…", hän tuhahti harmistuneena. Wyatt nyrpisti hymyillen nenäänsä ja Phoeben vaaleanpunainen kännykkä ilmestyi pojan käteen. "Phoebe-täti", poika sanoi nauraen ja näytti puhelinta tädilleen. Muut katselivat ihmeissään poikaa, ja Phoebe kiiruhti hakemaan puhelimensa. "Wyatt, ei enää taikoja!", Piper sanoi vihaisen vakavasti. Wyatt katsahti äitiinsä. "Ei…", poika sanoi surullisen kuuloisena ja katsoi tätiään. "Kiitos", Phoebe sanoi ääneti ja kenenkään muun huomaamatta sisarenpojalleen, ja hymyili. "Ja sinä menet koululle isän kanssa. Wyatt, asiasta ei keskustella, onko selvä?" Olet turvassa siellä", Piper sanoi, katsoen merkitsevästi poikaansa, mutta halasi lopulta tätä. "Okei", Wyatt tokaisi ja päästyään halauksesta riensi isänsä luokse, joka otti häntä kädestä kiinni. "Ilmoita, jos tarvitsette apua. Ah, hei neiti Roberts, en huomannutkaan teitä", Leo sanoi, väläyttäen hymyn ja välkkyi pojat mukanaan taikakoululle.
"Paigen kännykkä taitaa olla alakerrassa", Phoebe sanoi. Hän oli yrittänyt silla aikaa jo soittaa, mutta kuuli nyt Paigen kännykän soittoäänen (joka sattui olemaan Darinin Who's That Girl -kappale, aitona soittoäänenä) alakerrasta. "Mennään ullakolle. Yritetään etsiä häntä etsimiskristallilla", Piper sanoi ja asteli takaisin Paigen huoneeseen. "Ullakollehan meidän piti mennä", Phoebe sanoi hänen peräänsä. Hetken kuluttua Piper tuli takaisin kädessään Paigen hiuksia. "Mutta tarvitsemme jotain, mikä auttaa etsimisessä, joten otin hänen harjastaan hiuksia", Piper tokaisi hymyillen vastaukseksi.

*

"Piper muuten, oikeastaan tulin kotiin, koska olen koko aamun kuullut ääniä, tai siis äänen päässäni. Aluksi luulin sitä vain omatunnokseni, mutta en usko siihen enää", Phoebe sanoi heidän päästyään ullakolle. Piper yritti jo etsiä Paigea, ja nosti nyt katseensa kartasta sisareensa. "Hei, minäkin olen kuullut äänen. Se on koko ajan sanonut uskomattomia asioita. Olen koko ajan tullut vain pelokkaammaksi sekä surullisemmaksi, ja alkanut uskoa asioihin, joita se on selittänyt. Ei voi olla sattumaa, että olemme molemmat kuulleet äänen. Luulenpa, että Paigen katoaminenkin liittyy siihen ääneen. Luuletko Zankoun olevan sen äänen takana?", Piper sanoi ja veti lopuksi syvään henkeä, katsoen edelleen sisartaan. "Minäkin olen ollut peloissani ja surullinen… Luulenpa, että Barbas on taas tullut takaisin", Phoebe vastasi ja paljasti samalla ajatuksensa. Ääntä ei enää kuulunut ja Phoebe uskoi, ettei kuuluisikaan. Lumottu tiesi osuneensa oikeaan arvailunsa kanssa.

"Barbasko? Mutta mehän karkotimme sen!", Piper sanoi epäluuloisena ja lopetti hetkeksi etsimisen, laskien kristallin ja hiukset kartalle. "Zankoun on täytynyt löytää keino tuoda Barbas takaisin. Ja onhan Barbas ennenkin tuotu takaisin, sen jälkeen kun olemme karkottaneet sen", Phoebe vastasi ja sai Piperin tajuamaan, että niin on täytynyt käydä. "Ja en ole kuullut ääntä enää ainakaan 15 minuuttiin", Phoebe lisäsi ja vilkaisi kännykkänsä kelloa, joka näytti jo kymmentä vaille kymmentä. "Nyt kun otit puheeksi, minäkään en ole kuullut sitä enää. Taidat olla oikeassa", Piper sanoi mietittyään hetken ja nousi ylös tuolilta, jolla oli istunut. Susan oli istunut tähän asti aivan hiljaa sohvalla. "Barbas, hänetkö voi siis tuoda takaisin?", nainen kysyi hämillään. Tietenkin hän tiesi pelon demonista, muttei ollut tiennyt, että se voisi palata. "No, Zankou on aika voimakas, joten uskoisin, että se on tuonut Barbaksen takaisin", Phoebe sanoi tietäväisenä. "Teen rohdon Barbasta varten", Piper sanoi ja lähti hakemaan aineksia keittiöstä. Hän muisti tarkalleen, mitä pelon demonin karkotusrohtoon tarvittiin.


*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*

Neljäs luku ~ klo 10.00 - 11.00

"Vihdoinkin pääsen eroon Lumotuista", Zankou sanoi ja katseli Paigen ruumista. Paigen suussa oli myrkyllinen ruusu. Zankou oli laittanut sen Paigen nukkuessa, naisen suuhun ja myrkky oli levinnyt Paigen ruumiiseen. "Zankou, Phoebe ja Piper tietävät minusta", Barbas sanoi ilmestyttyään Zankoun vierelle. "Minähän sanoin, että ole varovainen. Mitä sinä teit?", Zankou tuhahti vihaisesti ja kääntyi katsomaan Barbasta. "Menin liian pitkälle Phoeben kanssa, kun yritin saada hänet luovuttamaan, taisin mainita jotain kuolemasta…", Barbas vastasi epävarmana ja Zankoun katse tulistui entisestään. "Barbas, jos olet tuhonnut suunnitelmani, saat katua", Zankou lopulta sanoi kylmästi. "Mutta Paige on kuollut, joten Kolmen voimaa ei enää ole", Barbas vastasi uhmakkaasti, ei hän Zankouta pelännyt. "Mutta kaksi Lumottua on jäljellä, ja sekin on liikaa!", Zankou huudahti vihaisesti ja syöksi juuri tulleen alaisensa Manalan liekkeihin. "Katso nyt, mitä sait aikaan", Zankou sanoi, katsoen Barbasta ja huomasi, ettei pelon demonissa näkynyt merkkiäkään siitä, että se olisi pelännyt häntä. 'No, se onkin ainoa demoni, mutta silti, se varmasti tulee pelkäämään', Zankou ajatteli.

"Tiedän Lumottujen löytävän meidät pian. Se on vain ajan kysymys ja tarvitsen lisäsuunnitelman, jotta saan heidät varmasti pois tieltäni…", Zankou mutisi itsekseen. "Wyatt ja Chris, missä Piperin lapset ovat?", se kysyi yhtäkkiä ja katsoi Barbasta. "Taikakoululla", Barbas vastasi. "Mutta sinnehän me emme pääse", se lisäsi ja Zankou polkaisi turhautuneena maata jalallaan.

*

Paige katseli ihmeissään ympärilleen. Kaikkialla oli valkean kirkasta. "Silmiähän tässä alkaa särkeä", hän mutisi ja käveli eteenpäin. Mutta vaikka hän koko ajan käveli kauemmas ja kauemmas, ei näkyviin tullut mitään, ja hänestä tuntui, kuin hän ei liikkuisi ollenkaan. Yhtäkkiä hän näki tumman hahmon valkeuden keskellä. Hahmo tuli koko ajan lähemmäksi ja lähemmäksi. Yhtäkkiä Paige tajusi missä oli. Kun hahmo oli todella lähellä, hän tunnisti hahmon, hän oli nähnyt hahmon valokuvissa. "Prue?", Paige kysyi hämmentyneenä, ja tiesi olevansa taivaassa. "Niin Paige. Minä se olen. Ihan vihdoin nähdä sinut, tavata sinut, mutta siltikin tämä on liian aikaisin. Sinulla on vielä tehtävää ja velvoitteita Lumottuna, eikä aikasi ole vielä, vaikka Zankou niin haluaakin. Hän ja Barbas tappoivat sinut, myrkyllä, ja he yrittävät tappaa sisaremmekin. Ja onnistuvat siinä, jollemme auta heitä, yhdessä. Ja sitten sinä pääset takaisin", Prue selitti hymyillen ja halasi lopuksi pikkusisarpuoltaan, jota ei eläessään ollut saanut tavata.

"Olenko… olenko minä taivaassa?", Paige sai kysyttyä, kun Prue päästi hänestä irti. Prue hymyili ja otti Paigen käden omaansa. "Et, vaan tavallaan siirtymävaiheessa. Tämä paikka tulee omista ajatuksistasi, se on sellainen kuin kuvittelet sen tai taivaan olevan. Ja minä tulin, koska ei ole todellakaan sinun aikasi vielä… Minun on tarkoitus auttaa sinut takaisin ja meidän täytyisi saada yhteys Phoebeen ja Piperiin jotenkin", hän sanoi ja Paige hämmentyi. "Kuinka se onnistuu?", hän kysyi ja Prue pudisti päätään. "En tiedä vielä. Luultavasti he yrittävät saada yhteyden minuun, ainakin toivon niin", Prue vastasi hymyillen surumielisesti. "Eli voi olla, että joudumme odottamaan kauankin…", Paige sanoi turhautuneena. "Niin", Prue vastasi, hymyillen.

*

"No niin. Tässä on ainekset rohtoon", Piper tokaisi päästessään takaisin ullakolle. Phoebe selaili Varjojen kirjaa ajankulukseen ja Susan Roberts katseli hänen vierellään. "Phoebs", Piper aloitti ja Phoebe nosti kysyvän katseensa sisareensa. "Paigen huoneessa tapahtui kumma juttu. Kun etsimme häntä sieltä, hänen yöpöydällään ollut olleeseen kynttilään syttyi liekki", Piper sanoi, kun hän oli päässyt pöydän ääreen, jolla oli heidän noidankattilansa. "Itsestään? Ehkä Wyatt sytytti sen?", Phoebe vastasi hämillään ja tuijotti edelleen sisartaan. "Ei, se ei ollut kukaan meistä, Wyatt oli ihan yhtä hämmentynyt kuin mekin", Piper vastasi. "Kumma juttu…", Phoebe sanoi ja jatkoi kirjan selailua. "Etsitkö jotain tiettyä juttua vai selailetko muuten vain?", Piper kysyi ja katsahti hymyillen Phoebeä.

"Ihan muuten vain… Ajattelin, että jos löytyisi jotain hyödyllistä", Phoebe vastasi ja jatkoi selailua. Susan kyllästyi seisomaan ja käveli sohvalle istumaan. "Kuule, Piper…", Phoebe aloitti yhtäkkiä ja Piper nosti katseensa kattilasta. "Niin", hän kysyi ihmeissään. "Eikös me olla jo päästy Pruen kuoleman yli. Tahtoisin niin nähdä hänet. Ehkä hän jopa voisi auttaa meitä?", Phoebe jatkoi ja pamautti kirjan kiinni. Piper hämmentyi täysin ja lopetti rohdon valmistamisen. "En tiedä… Mutta kuinka voisi olla mahdollista, että Prue voisi auttaa meitä?", hän vastasi ja katseli kuinka hänen sisarensa haki kynttilöitä ja laittoi ne rinkiin. "Minulla on vain sellainen tunne, että nyt on aika ottaa yhteyttä Pruehun… Luota minuun ja tule tänne niin lausutaan se kutsuloitsu", Phoebe sanoi ja väläytti sisarelleen salaperäisen hymyn. Piper epäröi, mutta käveli kuitenkin Phoeben luokse ja tarttui tämän ojennettuun käteen.

"Kuulkaa pyyntömme tää
sukumme suuri, jo edesmennyt
Kaipaamme sisartamme
ja hänen apuaan
Tuokaa siis hänet luoksemme",

he lausuivat yhteen ääneen, kolmesti ja jäivät odottamaan.

*

"Aah, taitaa olla aika mennä", Prue sanoi pitkän ajan kuluttua ja tarttui Paigen käteen. "Sinä lähdet mukaani!", hän lisäsi ja hymyili rohkaisevasti säikähtäneelle Paigelle, ennen kuin he molemmat katosivat.

*

Hetkeen ei tapahtunut mitään. Mutta sitten ilmestyi valkea pallomainen hohde, jonka vierelle ilmestyi toinen samanlainen. Phoebe ja Piper ajattelivat jo surullisina, että Penny-mummi ja Patty-äiti olivat tulleet jälleen kertomaan, etteivät he olleet vieläkään valmiita tapaamaan Prueta. Hohteet pyörteilivät ja suurenivat, kunnes niistä muodostui kaksi valkean hehkuista hahmoa. "Paige!", Phoebe ja Piper huudahtivat yhteen äänen hämmästyneinä. "Juu, olen kuollut, mutta voitte vielä pelastaa minut, tai niin Prue ainakin väittää", Paige sanoi virnistäen. "Olen kaivannut teitä niin uskomattoman paljon", toinen hahmo sanoi, ja Phoebe ja Piper muistivat ketä olivat kutsuneet. "Niin mekin sinua", he sanoivat jälleen yhteen ääneen, kyyneleet silmissä. "Mutta valitettavasti meillä ei ole paljoa aikaa, tai tekin kuolette. Zankou ja Barbas ovat kaiken takana", Prue sanoi surullisesti. "Niin me arvelimmekin", Phoebe vastasi ja pyyhki kyyneliään. "Zankou on varmasti jo keksinyt uuden suunnitelman teidän kahden varalle, jos kerran tiedätte Barbasista. Meidän täytyy pelastaa Paige", Prue jatkoi ja vilkaisi surullisen hymyn kera Paigea. "Voimilla vai ilman?", Phoebe kysyi, tajuamatta kuinka tyhmältä kuulosti. "En olisi ikinä uskonut sanovani näin, mutta kerran elämässä sekin tulee eteen", Paige aloitti ja mulkaisi vihaisesti sisartaan. "Mutta voimilla tietenkin, senkin pöhkö!", hän jatkoi ja kaikki muut naurahtivat, paitsi Paige ja Phoebe. "Niin tietenkin…", Phoebe sanoi ja hymyili hölmistyneenä. "Hei", Piper naurahti väliin. "Jos ei kysy kysymyksiä, niin ei tule myöskään vastauksia", hän jatkoi ja tällä kertaa kaikki nauroivat.

*

"Löysin pari loitsua, joilla pääset eroon lopuistakin Lumotuista", Barbas sanoi ja ojensi pari paperia Zankoulle. Demoni lukaisi paperit läpi ja hymähti. "No, paremman puutteessa saa luvan kelvata", se sanoi ja vilkaisi Paigen ruumista. "Kunhan vain pääsen kaikista Lumotuista eroon, paha tulee hallitsemaan koko maailmaa", Zankou tokaisi hetken kuluttua ja nauroi ilkeästi. Hän ojensi kätensä ja siihen ilmestyi ajatuksen voimalla tikari, jonka se siunasi. "Phoebe ja Piper ovat tulossa pian, tunnen sen", se sanoi siunattuaan tikarin.

*

Prue ja Paige seisoivat haamuina kynttilöiden keskellä ja katselivat, kuinka Phoebe kirjoitti loitsuja Paigen eloon herättämiseksi sekä Zankoun tuhoamiseksi ja Piper Susanin avustuksella valmisti rohtoa Barbasin karkottamiseksi. "Sinulla on tainnut sujua hyvin Lumottuna?", Prue sanoi lopulta ja katsahti Paigeen. Paige käänsi katseensa häneen. "No, miten sen nyt ottaa. Yleisesti ottaen on sujunut hyvin, mutta ongelmiakin on ollut, niin kuin nytkin", hän vastasi virnistäen ja viittasi viimeisellä lauseella kuolemaansa. "Äh, sellaista sattuu ja kyllä sinut saadaan takaisin henkiin, usko pois. Sinun aikasi ei todellakaan ole vielä!", Prue sanoi ja kosketti sisarpuolensa käsivartta.

"Hei haamut, lopettakaa se löpinä, olen vihdoinkin saanut loitsut valmiiksi. Prue, oletko varma, että tämä onnistuu Kahden voimalla?", Phoebe möläytti virnistäen. "Aivan varmasti, kunhan ensin karkotatte Barbasin, ja sen jälkeen herätätte Paigen eloon, niin kaiken pitäisi onnistua", Prue vastasi hymyillen. "Okei, rohto on valmis", Piper tokaisi hymyillen. "Susan, sinun on paras mennä koululle. Emme ota sitä riskiä, että menetämme sinutkin", Piper lisäsi, kääntyen katsomaan naista. "Leo!", Piper huusi samalla, kun Susan nyökkäsi. Leo välkkyi heti paikalle.

"Niin, rakas?", mies sanoi ja halasi Piperia. Ja halauksen jälkeen hänen suunsa jäi auki. "Prue… Ja Paige!", hän huudahti nähdessään haamusisaret kynttiläringissä. "Niin, niin selitetään myöhemmin. Sinun täytyy nyt kuitenkin viedä Susan koululle, menkää jo!", Piper sanoi hymyillen, kun Leo katsoi häntä hämmentyneenä. Leo kuitenkin vain nyökkäsi ja tarttui Susanin käteen. Heidän välkkyessä jo pois, Susan vilkutti vielä neljälle Lumotulle, jotka kaikki vilkuttivat takaisin. Leon ja Susanin kadottua kokonaan näkyvistä Phoebe sanoi: "Mutta kuinka löydämme heidät?" "Kokeilkaa loitsua", Paige vastasi virnistäen. Phoebe ojensi kätensä Piperille, joka tarttui siihen.

"Sisaremme kuollut ja kadonnut on,
paha ja mahtava Zankou on kaiken takana,
pelon demoni Barbas rinnallaan,
nyt kuitenkin tahdomme löytää sisaremme
sekä hänet vieneet demonit",

Phoebe lausui. Toisella kerralla Piper yhtyi siihen ja he lausuivat sen varmuuden vuoksi vielä kahdesti. Ja neljännen kerran jälkeen he katosivat. "Luoja heitä auttakoon", Paige sanoi. "Niinpä", Prue vastasi. Paige olisi halunnut jo istumaan, mutta aaveena hänen oli nyt vain seistävä. "Kyllä sinä pian saat ruumiisi takaisin", Prue tokaisi, kuin olisi lukenut hänen ajatuksiaan. "Odotammeko nyt vain tässä, että he tulevat takaisin?", Paige kysyi. Prue hymyili salaperäisesti. "Odotamme, että he saavat sinut henkiin, sitten minä jään vielä hetkeksi odottamaan, että te kaikki kolme tulette yhdessä takaisin", Prue vastasi surumielisesti. Paige hymyili tyhmänä. "Niin, tietenkin… Ja, kun tulemme, menet takaisin sinne mistä tulitkin?", hän kysyi ja katsoi Prueta surullisesti. Prue vain nyökkäsi.

*

Phoebe ja Piper ilmestyivät luolaan, jonnekin Alamaailmaan. Etäältä he kuulivat ääniä, jotka tunnistivat Zankoun ja Barbaksen ääniksi. "Onnistuimme!", Phoebe hihkaisi hiljaa. Piper nyökkäsi ja tarttui uudestaan sisarensa käteen. He lähtivät kävelemään ääniä kohti. Piper puristi rohtopulloa toisessa kädessään ja Phoebe loitsupaperia omassa "vapaassa" kädessään. "Ah, vihdoinkin pääsitte tulemaan", Zankou sanoi hymyillen, kun he pääsivät avaraan tilaan, johon Zankou ja Barbas olivat "majoittautuneet". "Emme olisi jättäneet mistään hinnasta tulematta!", Piper sanoi ivallisesti ja heitti Barbasta rohtopullolla. "Olen pahoillani, Barbas. Sinä teit virheen, ja nyt maksat siitä", Zankou sanoi Barbasin palaessa ja kadotessa.

"Vieläkö teillä oli jotain, vai saanko jo tappaa teidät?", Zankou kysyi huvittuneena ja naurahti. Phoebe ojensi toisen kätensä, jotta he näkisivät hänen kirjoittamansa loitsun, joka herättäisi Paigen eloon.

"Sisarpuoli onneton,
kuoli demonin kädestä
Aika hänen ollut ei vielä
siksi kutsumme hänen sieluaan takaisin
ja toivomme hänen henkiin heräävän",

Phoebe ja Piper lukivat lapulta, mutta mitään ei tapahtunut. Yhtäkkiä Zankou heitti heitä tikarilla ja mumisi jotain loitsua. Piper räjäytti tikarin ja vilkaisi Paigen ruumista. Hän huomasi ruusun sisarpuolensa suussa ja päätteli, että loitsu ei ollut toiminut ruusun takia. "Phoebs, Paigen suussa!", hän kuiskasi ja yritti räjäyttää Zankoun, onnistumatta, mutta haavan hän aiheutti. "Minä menen, suojaa minua!", Phoebe kuiskasi takaisin, vilkaistuaan Paigea. Piper räjäytteli Zankouta (aiheuttaen vain haavoja), samalla kun hänen sisarensa juoksi nopeasti Paigen luokse, otti ruusun hänen suustaan, heittäen sen maahan ja rikkoi kukan jalallaan. "Piper, tule tänne!", Phoebe huusi sen jälkeen, katsoen sisartaan, joka yritti räjäyttää Zankouta ja juosta samalla Phoeben vierelle. Zankou mutisi koko ajan loitsuja. Phoebe ojensi lapun uudestaan heidän eteensä.

"Sisarpuoli onneton,
kuoli demonin kädestä
Aika hänen ollut ei vielä
siksi kutsumme hänen sieluaan takaisin
ja toivomme hänen henkiin heräävän",

he lausuivat uudestaan, tällä kertaa varmuuden vuoksi pari, kolme kertaa, ja nyt Paigen ruumis nytkähti ja hän avasi silmänsä. "Vihdoinkin", Paige hihkaisi ja nousi ylös. Zankou katsoi kauhuissaan Lumottuja ja tiesi epäonnistuneensa. Se häilyi nopeasti pois.

"No höh. Olisin niin halunnut lausua tämän loitsun", Phoebe sanoi pettyneenä. "Säästetään se ja lähdetään, jotta näemme vielä Pruen!", Paige sanoi hypähtäen alas pöydältä ja tarttui sisariensa käsiin. "Ihanaa, koskettaa teitä!", hän sanoi virnistäen ja välkkyi heidät Kartanon ullakolle.


*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*

Viides luku ~ 11.00->

"Te onnistuitte! Entä Zankou? Ja Barbas?", Prue huudahti, astuen pois kynttilöiden keskeltä ja muuttui kiinteäksi. Hän riensi halaamaan Piperia, Phoebeä ja Paigea. "Barbas on jälleen kerran karkotettu, toivottavasti tällä kertaa pysyvästi. Vahvensin hiukan rohtoa nimittäin", Piper sanoi Pruen hiuksiin ja häntä alkoi ahdistaa ryhmähalaus. "Mutta Zankou pääsi karkuun", Phoebe sanoi surullisesti, Pruen irrottauduttua heistä. "Minähän sanoin, että säästä se, aivan varmasti tulemme tulevaisuudessa tarvitsemaan sitä!", Paige sanoi Phoebelle ja Prue nyökkäsi, ja halasi Phoebeä. "Paige on oikeassa, Phoebs", hän sanoi ja päästi Phoeben halauksesta.

"Voih, kunpa voisin olla pidempään luonanne, mutta minun on pakko mennä", Prue jatkoi kyynelten valuessa hänen silmistään. Hän halasi vielä Piperia ja sen jälkeen Paigea. Kaikkien silmissä oli kyyneleet. "Tapaamme varmasti vielä, mutta emme kovin pian. Koska kukaan teistä ei ole aivan kokonaan päässyt kuolemani yli, tiedätte sen varmasti itsekin, ainakin viimeistään nyt", Prue sanoi surullisesti, astuen samalla kynttilöiden keskelle ja muuttuen läpinäkyväksi haamuksi. "Muistakaa minua, minäkin muistan teitä, kaikkia kolmea ja tietenkin ihania sisarenpoikianikin", hän lisäsi ja alkoi haalistua, takaisin kirkkaan valkeaksi pallomaiseksi hohteeksi. "Rakastamme sinua!", Piper, Phoebe ja Paige huudahtivat kyynelehtien. Prue oli vielä näkyvissä, todella haaleana. "Minäkin rakastan teitä!", Prue huudahti ja katosi sen jälkeen, jättäen äänensä kaikumaan ullakon seinältä toiselle. Jäljellä oli vain valkea hohde, joka kohosi korkeuksiin ja katosi. Kynttilät sammuivat itsestään. Piper rojahti lattialle polvilleen ja itki. Phoebe ja Paige kyykistyivät hänen vierelleen, halaten häntä ja itkivät myös.



-------------------------------------------------------------------------------------------------
A/N: Eli tällaisella ihanalla haasteficillä osallstuin lumotut.netin foorumin Fanitarinakilpailuun. Toivottavasti lukijat tykkäävät. Tätä oli ihana kirjoittaa. Kuvan muokkasin, hätäpäissäni itse (vaikkei se nyt ullakolta ole, eikä kovin hyväkään, mutta kuvitellaan niin  :D)    Ja kommentteja tosiaan saa antaa.