Title: Uusia tuulia Tylypahkassa
Author: Enkeliprinsessa ja Nenzie
Beta: ei ole
Tyylilaji/Genre: romance, fluffy, action, thriller, adventure
Rating: lievä R - Nc-17

Main Characters: (sukunimet muutettu)
*Maria Rose (Enkeliprinsessa)
*Netta ”Nea” Turner (Nenzie)

Other Characters: kaikki vuonna 1977 opiskelleet oppilaat, sekä opettaneet opettajat
Paring: James/Lily, Maria/Sirius, Netta/Severus
Warnings: Saattaa esiintyä joissain kohdissa rivouksia, päättömyyttä sekä alastomuutta ehkä jopa seksiäkin. Kuhertelua luutakomerossa. Tai vaikka Suuressa salissa…
Disclaimer: Kaikki minkä tunnistat, kuuluu J.K. Rowlingille. Se mitä et, sen tekijänoikeudet kuuluvat Enkeliprinsessalle ja Nenzielle.
Muuta: Tapahtumat alkavat 1.9.1977, jolloin Kelmit ja muut olivat matkalla Tylypahkaan, aloittaakseen taas uuden vuoden siellä. Kaikki alkaa Tylypahkan pikajunasta. Kelmit ovat tuolloin seitsemännen vuoden opiskelijoita.
Kirjoitettu päähenkilöiden näkökulmasta (Enkeliprinsessa kirjoittaa omastaan, Nenzie omastaan).

Teaser: Maria PoV -> “Ei helvetti… Ei tämä voi olla totta. Ei helvetin helvetti.”
Hieraisin silmiäni, mutta mikään ei muuttunut. Katselin kaikkia, ja hetken kuluttua lapset alkoivat vyöryä kohti junaa. Olin tunnistavinani muutaman noista.
Netta PoV -> "Anna anteeksi, minä…” aloin keräämään kirjoja maasta, mutten uskaltanut kohdata toisen katsetta. En totta puhuen edes uskaltanut katsoa kuka kyseinen henkilö oli. Kun enää yksi kirja oli maassa, kurkotin käteni sitä kohti ja tunsin jonkun toisen käden koskettavan omaani. Ilmeisesti olimme kurkottaneet kirjalle yhtä aikaa. Nousin ylös ja kohotin viimein katseeni ja… järkytys. Sokki.
Severus Kalkaros seisoi suoraan edessäni.

A/N: Oli pakko aloittaa tällainen yhteisficci Nenzien kanssa, kun sain inspiksen <3  Ja Nenzie on ihanin ystäväni, ja olen todella iloinen, että hän päätti alkaa kirjoittaa tätä kanssani! No, tässä nyt ensimmäinen luku <3

Uusia tuulia Tylypahkassa

1. luku - Maria (PoV)

“Siis mitä helvettiä…?”, pääsi suustani, kun katselin hetken ympärilleni. Olin hetkeksi sulkenut silmäni, ja avatessani ne, en ollutkaan enää kotona, vaikka kuulkaa ihan varmasti olin siellä hetki sitten ollut. Nipistin itseäni, miettien että olinko nukahtanut, mutta nipistäminen sattui, joten aivan totta se oli. Katselin ympärilleni, huomasin olevani jossain vaunuosastossa, junassa. Mietin hetken syvästi, koska mielestäni juna näytti melko tutulta, mutten saanut päähäni, miksi. Katselin ulos osaston ikkunasta, laiturilla oli ihmisiä. Kaavut päällään?! Juoksin nopeasti ulos vaunuosastosta, ja lähdin etsimään ovea, josta pääsisi ulos. Oliko tämä unta, vai olinko minä tosiaan… Junassa ei ollut vielä ketään, kaikki olivat laiturilla. Löysin vihdoin laiturille, ja avasin junan oven. Laiturilla tosiaan oli ihmisiä, aikuisia ja lapsia kaavuissa. “Ei helvetti… Ei tämä voi olla totta. Ei helvetin helvetti.”
Hieraisin silmiäni, mutta mikään ei muuttunut. Katselin kaikkia, ja hetken kuluttua lapset alkoivat vyöryä kohti junaa. Olin tunnistavinani muutaman noista. “Mitä?! Ei voi olla totta. Severus Kalkaros? Sirius, James, Remus ja Peter…? Lilykin?”
Huutoni pysäytti kaikki, ja nyt kaikki tuijottivat minua. Punastuin ja hiivin vähin äänin takaisin sisälle, ja etsiydyin ensimmäiseen vastaan tulevaan vaunuosastoon. Oliko tämä oikeasti totta? Olin hetki sitten ollut kotona, istunut tietokoneeni ääressä, sulkenut hetkeksi silmäni ja nyt olin Harry Potterien maailmassa? Ja vielä Kelmien menneisyydessä… Avasin vaunuosaston oven mietteissäni, ja huomasin siellä tutun. “Ei hitto. Netta? Sinäkin täällä?”, huudahdin epäuskoisena ja juoksin halaamaan hämmentyneen näköistä ystävääni.

“Maria?!”, Netta huudahti takaisin, ja halasimme pikaisesti, jonka jälkeen tuijotimme hiljaisina toisiamme. “Siis tajuatko sinä? Me olemme HP- maailmassa, ja vielä Kelmien menneisyydessä! Tiedätkö, miten me olemme joutuneet tänne ja miksi?! Minulla ei ainakaan ole harmainta aavistustakaan. Istuin tietokoneeni ääressä, ja suljin hetkeksi silmäni, ja kun avasin ne, olin täällä! En tajua, mitä tapahtui… Siis eihän HP:t ole edes totta… Eihän?”, aukaisin lopulta suuni ja huidon käsilläni aivan mahdottomasti… Netta ei kuitenkaan vastannut mitään, ja tuijotin häntä pitkään, kunnes tämä lopulta tokaisi vain (selvästi hän oli shokissa, mutta minä, minä olin paniikissa ja pajatin siksi… Hei haloo, Sirius nuorena, ja minä Siriuksen kanssa menossa Tylypahkaan… Miettikää, mitä kaikkea voikaan tapahtua…) “En ymmärrä, en ollenkaan.”

En kuitenkaan ehtinyt vastata mitään, sillä vaunuosaston ovi aukeni ja kääntäessäni pääni, olin saada sydänkohtauksen. Iskin oikean käteni lujasti rintakehääni, ja tartuin toisella kädellä Netan kädestä kiinni, sillä fiktiivinen (tosin tällä hetkellä todella todellinen) ihastukseni, Sirius Musta, asteli arkkuaan kantaen (että hän oli vahva…) osastoon, ystäviensä James Potterin, Remus Lupinin ja Peter Piskuilanin seuratessa häntä. Puristin lujasti Netan kättä, mutta en huomannut sitä, eikä tuntunut Nettakaan huomaavan. “Hei, olen Sirius Musta. Sinäkö se olit, joka huuteli tuolla äsken minun ja ystävieni ja muutaman muun nimiä?”
Sirius oli puhunut minulle! Käänsin ovelta (Peter oli saanut raahattua arkkunsa osastoon ja sulki ovea) katseeni poikaan, joka katsoi minua virnistäen erittäin poikamaisesti, sekä ojentaen kättään tervehdykseksi ja sydämeni suli välittömästi. Voi miten komea hän olikaan!

Laskin oikean käteni rintakehältäni, ja irrotin vasemman Netan kädestä. “Maria… Rose, Maria Rose. Ja tuota… Minä se taisin olla.”
Tokaisin, (muuttaen sukunimeni, koska en tahtonut heidän tietävän oikeaa sukunimeäni, tosin, eipä sillä ollut väliä menneisyydessä, mutta siltikin, ja halusin mahdollisimman simppelin ja lyhyen sukunimen) tuntien punastuksen nousevan poskilleni, koska niitä kuumotti niin vietävästi ja tartuin pojan ojennettuun käteen. “En ole nähnyt sinua aikaisemmin Tylypahkassa. Muistaisin kyllä noinkin hehkeän ja kauniin neidon, jos olisin nimittäin nähnyt.”
Voi ei… Mitä minä nyt tekisin?! Hymyilin epävarmana, ja nolostuneena Siriuksen kommentista. “Olen vasta muuttanut Suomesta Englantiin, äitini halusi muuttaa, ja pääsin sitten opiskelemaan Tylypahkaan…”, vastasin hetken kuluttua ja toivoin kuulostavani uskottavalta.

“Ahaa. Suomesta, enpä olekaan ennen tuntenut ketään sieltä. Ja tiesin sen, ettet ole aivan täkäläisiä, korostus puheessasi paljastaa sen. Entäs söpö ystäväsi?”, Sirius kysyi naurahtaen, ja käänsin katseeni Nettaan, joka näytti jo hieman toipuneemmalta kaikesta tästä kummallisuudesta. “Nea Turner”, hän vastasi, ja kätteli kaikkien muiden paitsi Siriuksen kanssa. Huomasin sivusilmällä Siriuksen katselevan minua pilke silmä kulmassa. Voi luoja! Mitä tästä vielä tulisi? Lopulta poika irrotti ihailevan katseensa ja ojensi kätensä Netalle, joka kätteli myös hänet.

Tartuin Netan käteen, ja istutin hänet alas, ikkunan viereen ja istuin itse myös, hänen viereensä. Sirius oli jo nostanut aiemmin juuri sen penkin, jolla istuimme Netan kanssa, tavarahyllylle arkkunsa ja istuikin nyt viereeni. “Ystäväni, parhaat sellaiset-”, Sirius aloitti, mutta olin jo jotenkin toipunut siitä järkytyksestä, että olin joutunut, ei, vaan päässyt, Harry Potterien maailmaan, joten nostin käteni jolloin poika hiljeni hämmentyneenä. “James Potter, Remus Lupin ja Peter Piskuilan”, jatkoin hänen puolestaan, osoittaen jokaista nimensä kohdalla (he olivat saaneet arkkunsa hyllylle, paitsi Peter näytti tarvitsevan apua, jota kukaan muu ei tuntunut huomaavan. Saikohan junassa taikoa, hitsi, kun en muista sitä? Hei, Ron taikoi junassa! Kyllä saa, joten miksei Peter käytä taikuutta? Hei, osaankohan minä taikoa?), jonka jälkeen naurahdin hyväntuulisena, Kelmien tuijottaessa minua aivan hämillään, silmät pyöreinä.

Yhtäkkiä tajusin virheeni. Mistä minä olisin voinut heidät tietää, enhän minä voinut paljastaa, että olin lukenut heistä kirjoista, jotka kirjoitettaisiin tulevaisuudessa, ja että he eivät edes olleet oikeasti olemassa, tai no, sanotaanko tässä vaiheessa, että eivät ainakaan meidän maailmassa… Oli se sitten rinnakkaismaailma tai mikä ulottuvuus tahansa. Että minä olin tyhmä ja ajattelematon. “Kuinka sinä voit tietää, keitä me olemme?”, Peter vinkaisi pienesti ja riensin nopeasti auttamaan häntä arkun kanssa, sillä se oli meinannut pudota hänen päälleen, koska poika oli siirtänyt katseensa minuun. “Hei, anna minä autan. Ja minussa on ennustajan vikaa…”, yritin selittää, otin kengät pois jaloistani (hei, miten minulla oli kengät? Ei niitä minulla ollut, kun istuin koneeni ääressä… Vai oliko? Ei todellakaan voinut olla, ei meillä käytetä sisällä kenkiä), nousin seisomaan penkille ja nostin yhdessä Peterin kanssa hänen arkkunsa hyllylle (tosin, minä taisin tehdä yksin kaiken työn, sillä Peter jatkoi tuijottamistani), onneksi olin melko vahva.

“Noin, ja ennen kuin kiität minua, niin ole hyvä. Ilo olla avuksi”, tokaisin ehkä hiukan kylmemmin. En paljon pitänyt Peteristä, no hei haloo, Matohäntä, joka siirtyy Voldemortin puolelle! Mutta en voinut auttavalle luonteelleni mitään… Hyppäsin takaisin lattialle, sujautin kengät jalkoihini ja menin takaisin istumaan Netan ja Siriuksen väliin. “Hei, ei kai se noin pysäyttävää voi olla. Pieni ennustus, en voi sille mitään”, totesin nauraen pojille, jotka tuijottivat minua ihmeissään, edelleen. Vilkaisin Nettaa, joka oli jo hetken ollut hiljaa, mutta nyt hän naurahti pienesti. “Netta, haluatko etsiä Sevin?”, kuiskasin tytön korvaan ja näin innostuksen livahtavan hänen silmiinsä. Tartuin Netan käteen ja nousimme ylös. “Hei, minne te menette?”, Sirius kysyi, selvästi valpastuen ja päästen eroon hämmennyksestä. Olin kuulevinani pettymyksen hänen äänessään, ja käännyin hymyillen katsomaan häntä. “Äh, käymme vain jaloittelemassa. Tulemme kyllä takaisin… No, jossain vaiheessa. Ennen kuin se vaunu, josta voi ostaa jotain syötävää tulee, kuitenkin. Nähdään, pojat!”

Naurahdin iloisesti ja lähdimme Netan kanssa vielä tyhjältä vaikuttavalle käytävälle. Juna ei ollut ihan vielä lähtenyt, mutta arvelin sen pian lähtevän jo liikkeelle. Kauankohan junalla menikään Tylypahkaan? Vaunuosaston ovi pamahti takanamme kiinni, irrotin Netan kädestä otteeni ja vilkaisin osastoon, Sirius, James, Remus ja Peter näyttivät keskustelevan kiivaasti. “Heh, voitko uskoa tätä. Olemme Kelmien menneisyydessä. Ja Sirius…” tokaisin hiljaisesti ja olen varma, että katseeni muuttui ihastuneeksi, ja löin käteni yhteen. “Tiedän, että sinä haluat nähdä Severuksen. Tiedän sen, olen niin monesti kuullut hehkutustasi kyseisestä hahmosta, että aivan varmasti tahdot!”

*******
A/N Enkeliprinsessa: Siinäpä se, kommenttia saa antaa. Tätä oli aivan ihanaa kirjoittaa. Ja oli pakko lopettaa hieman lyhyeen, jotta Nenziekin pääsisi kirjoittamaan xD   Toivottavasti piditte. Ja tahdon oikaista sen asian, että vaikka vaikuttaa, että Sirius olisi ihastunut minuun, niin hän ei ole. Siriushan on Jamesin kanssa sellaisia naistennaurattajia, näin ainakin olen käsittänyt. Tosin James loppujen lopuksi on kiinnostunut vain Lilystä.

***********************************************************

2. luku - Netta (PoV)

Avasin varovasti sinivihreät silmäni ja pitelin päätäni tuskastuneena. Joka paikkaan tuntui koskevan, eikä minulla ollut aavistustakaan mitä oikein oli tapahtunut. Huuliltani pääsi lievästi hämmentynyt älähdys. Seisoin etäisesti tutun näköisellä käytävällä. Mutta, miksi ja miten? Pudistelin päätäni hämilläni. Sen siitä sai kun notkui yöt netissä. Olin varmaankin nukahtanut koneen ääreen ja tämä oli unta. Niin sen täytyi olla. Naurahdin hermostuneesti ja lähdin kävelemään eteenpäin käytävällä ja tunsin kuinka ihmiset katsoivat minua oudosti. Katselin ympärilleni varovasti. Ihmisillä oli mustat kaavut päällään ja niihin oli useilla kiinnitetty ilmeisestikin jokin… miksikä niitä nyt sanottiinkaan. Symboli? Äh, ihan sama. Ei sillä väliä. Astelin eteenpäin ja yritin saada hämmennykseni katoamaan, mutten onnistunut siinä kovinkaan hyvin. Älähdin jälleen ja kaaduin kovaa kyytiä lattialle. ”Katsoisit eteesi!” joku poika äyskähti minulle ja tunsin kasvojeni punoittavan ikävästi. ”Anteeksi kovasti”, mutisin anteeksipyyntöni ja säntäsin ensimmäiseen vaunuosastoon. Suljin oven perässäni ja lysähdin penkille henkeäni haukkoen. Tämä ei tuntunut unelta, ei niin ollenkaan. Mitä oikein oli tekeillä?

Ei mennyt kauaakaan kun kuulin tutun äänen älähtävän lauseen, jossa oli myös minun nimeni. ”Maria?!” älähdin takaisin ponkaisten pystyyn ja halasin pikaisesti ystävääni, joka vastasi halaukseeni. Kuuntelin Marian puhetta pää pyörälläni. HP – maailmassa? Kelmien ajassa? Miten se oli mahdollista? ”En ymmärrä, en ollenkaan”, vastasin täysin rehellisesti.

Pian tunsin Marian puristavan kättäni, enkä osannut kuin avata suuni ällistyneenä. Sirius Musta? Oikeasti, Sirius Musta seisoi suoraan edessämme! Tunsin pienen ilkikurisen virnistykseni kohoavan kasvoilleni. Olisi ihme jos Maria pysyisi housuissaan tai edes järjissään tuon komistuksen lähellä. Itse pysyin jotenkin. Olihan Sirius hyvännäköinen, mutta ei kiinnostanut minua sillä tavalla. Severus taas kiinnosti… Kiinnosti kovasti. Siinä samassa tunsin sydämeni hypähtävän ylimääräisen kerran. Jos tosiaan olimme kelmien ajassa ja Sirius ystävineen olivat täällä teini – ikäisinä, niin silloin täytyi Kalkaroksenkin olla! Kun Maria esitteli itsensä, huomasin hänen muuttavan sukunimensä. Ehkä niin tosiaankin olisi järkevintä. Kuuntelin Marian ja Siriuksen keskustelua vain puolella korvalla. Ajatukseni kiertelivät vain Severuksessa. Mitä tekisin jos törmäisin poikaan? Miten hän suhtautuisi minuun? Kaikenlisäksi hän olisi vielä saman ikäinen! Palasin kuitenkin maanpinnalle kun Sirius kysyi minusta. ”Nea Turner”, vastasin toipuneempana tästä kaikesta ja kättelin kaikkia muita paitsi Siriusta jonka olin jo kätellyt. Nea oli lempinimeni ja se olisi helpompi englanniksi. Ja Turner sukunimestä olin aina pitänyt. Nea Turner, se saisi olla nimeni täällä, en todellakaan kertoisi täällä omaa nimeäni.

Maria tarttui käteeni ja istutti minut alas istuutuen viereeni. Tuijottelin ikkunasta ulos, olinhan ikkunapaikalla. Juna ei ollut vielä lähtenyt liikkeelle, mutta ei voisi kestää kauaa ennen kuin lähtisi. Sirius istuutui Marian viereen ja oli aikeissa esitellä ystävänsä, jotka tietysti tiesimme jo entuudestaan. “James Potter, Remus Lupin ja Peter Piskuilan”, Maria jatkoi Siriuksen esittelyä osoittaen jokaista vuorollaan enkä voinut olla tuijottamatta ystävääni. Mitä Sirius ja muut ajattelisivat tästä? Loin hätääntyneen katseen muihin ja huomasin ainakin Peterin tuijottavan. Toivottavasti ei kuitenkaan siitä syystä josta luulin. Huomasin kuitenkin pian muidenkin tuijotuksen ja tunsin kasvojani kuumottavan. Miten me tämän selittäisimme? “Hei, ei kai se noin pysäyttävää voi olla. Pieni ennustus, en voi sille mitään”, Maria totesi nauraen pojille, jotka tuijottivat häntä ihmeissään, edelleen. Huomasin kuinka Maria vilkaisi minua ja naurahdin pienesti itsekin. Sitten hän kuiskasi korvaani: “Netta, haluatko etsiä Sevin?” Tunsin oitis innostuksen hiipivän sisääni, enkä olisi ollenkaan ihmetellyt vaikka se olisi näkynyt katseestanikin.
Käsi Marian kädessä nousimme ylös. “Hei, minne te menette?”, Sirius kysyi, selvästi valpastuen ja päästen eroon hämmennyksestä. Poika kuulosti hiukan pettyneeltä. En tiennyt mitä vastata. Jos sanoisimme että etsisimme Severuksen, tulisivat pojat taatusti mukaan ja kiusaisivat tätä ja sitä minä en kestäisi. Onneksi Maria keksi vastauksen puolestani: “Äh, käymme vain jaloittelemassa. Tulemme kyllä takaisin… No, jossain vaiheessa. Ennen kuin se vaunu, josta voi ostaa jotain syötävää tulee, kuitenkin. Nähdään, pojat!”


Maria naurahti iloisesti ja lähdimme tyhjältä vaikuttavalle käytävälle. Vaunuosaston ovi pamahti takanamme kiinni ja Maria irrotti otteen kädestäni “Heh, voitko uskoa tätä. Olemme Kelmien menneisyydessä. Ja Sirius…” Maria tokaisi hiljaisesti ihastunut katse silmistään. Sitten hän löi kätensä yhteen. “Tiedän, että sinä haluat nähdä Severuksen. Tiedän sen, olen niin monesti kuullut hehkutustasi kyseisestä hahmosta, että aivan varmasti tahdot!” ”Eh…” aloitin ja tunsin kuinka hento puna kohosi kasvoilleni. Kyllähän sitä oli taidettu aika paljon tullut hehkutettua Severusta ja miksi ei? Mieshän (tai tässä tapauksessa poika) oli aivan jumalainen! ”Voi kuinka haluaisinkaan etsiä hänet, mutta…” ”Mutta mitä?” Maria kysyi minulta kohottaen hiukan toista kulmaansa. Nielaisin hiljaa ja katselin ympärilleni. Madalsin sitten ääntäni sanoen Marialle: ”Olen juuri eronnut Oton kanssa… kihloista. Ja… no, siis… äh unohda”, naurahdin vaivaantuneena, mutta virnistin sitten ilkikurisesti. ”Toisaalta”, sanoin mukamas sanojani punniten. ”Jos kerta olemme saaneet tällaisen tilaisuuden niin miksi emme ottaisi siitä kaikkea irti? Tule!” huudahdin naurahtaen ja juoksin käytävää eteenpäin vilkuillen silloin tällöin ympärille, jos vain näkisin edes vilauksen Kalkaroksesta.

En pystynyt lopettamaan nauramista ja tunsin vaunuosastoissa olevien ihmisten katseet. Osa oli paheksuvia, osa huvittuneita mutta en välittänyt, vaan jatkoin juoksemista vaaleat hiukset hulmuten. Kauaa en kuitenkaan ehtinyt juosta kun törmäsin johonkin. Ja kovaa. Kuulin kiroamista ja noitumista. Nostin hiukan katsettani lattiasta ja tajusin että kirjoja oli pitkin poikin käytävän lattialla ja mustepullo oli rikkoutunut siniselle neuleelleni. ”Voi ei…” voihkaisin. ”Anna anteeksi, minä…” aloin keräämään kirjoja maata, mutten uskaltanut kohdata toisen katsetta. En totta puhuen edes uskaltanut katsoa kuka kyseinen henkilö oli. Kun enää yksi kirja oli maassa, kurkotin käteni sitä kohti ja tunsin jonkun toisen käden koskettavan omaani. Ilmeisesti olimme kurkottaneet kirjalle yhtä aikaa. Nousin ylös ja kohotin viimein katseeni ja… järkytys. Sokki.
Severus Kalkaros seisoi suoraan edessäni. ”Voi helvetti!” älähdin kauhuissani ja tunsin kuinka kasvoni muuttuivat ikävästi tiilenpunaisiksi. ”Mieluummin olisin kuullut anteeksipyynnön”, poika mutisi työntäen kirjoja laukkuunsa. ”Anteeksi… olen pahoillani, olen pahoillani, siis niiiiin pahoillani!” pajatin hermostuneena ja kuulin äänen takaaltani. ”Netta?” Käännyin katsomaan ja huomasin Marian saapuneen. Käänsin nopeasti katseeni Mariasta punaisena. Huomasin tuijottavani Severusta. Punastuin kahta pahemmin ja käänsin katseeni Severuksesta. Huomasin katsovani Mariaa. ARHG! Miksi tämän piti olla niin hankalaa? ”Severus, tässä on ystäväni Maria”, tokaisin nopeasti esittelyksi ja yritin loihtia hymyn kasvoilleni, mutta naamani venähti pahemman kerran kun huomasin pojan tuijottavan minua hölmistyneenä.
”Mistä tiesit nimeni?” Severus kysyi kulmiaan kohottaen. ”Minä… minä…” sopersin hermostuneena ja yritin pääkäillä selitystä ja katsoin Mariaa kuin tukea hakien. ”Ystäväni on selvännäkijä ja…”
”Hän ilmoitti sinulle nimeni ajatuksen voimalla?” Severus kysyi hiukkasen ivallisesti, mutta kasvoillaan hänellä oli huvittunut ilme. Hyvällä tavalla huvittunut. ”Minä olen Nea. Nea Turner”, yritin sönkätä vielä ja ojensin tärisevää kättäni, mutten katsonut Severusta silmiin. Poika tuijotti ensin kättäni ymmällään, mutta tarttui siihen hymyillen. ”Hauska tavata”, hän sanoi ja puristi kättäni lämpimästi ennen kuin päästi irti. Kohotin taas katseeni ja huomasin hänen loittonevan hahmonsa. ”Ai, niin… muuten”, poika aloitti ja kääntyi katsomaan minua. ”Sinuna pesisin paitani. No… nähdään Tylypahkassa.” ”Toivottavasti”, vinkaisin ja katselin huumaantuneena kuinka Sev katosi näkyvistä.

*******
A/N Nenzie: Lyhyttä tuli.... kommentit tervetulleita

***********************************************************

3. luku - Maria (PoV)

Netta näytti olevan aivan sekaisin, koska sanoi ensin ”Voi kuinka haluaisinkaan etsiä hänet, mutta…”
”Mutta mitä?”, kysäisin kohottaen toista kulmaani. En voinut uskoa, että Netta nyt ei muka haluaisi. Siis ajatelkaa nyt itse, mikä tilaisuus, tutustua oikeasti fiktiivisiin hahmoihin, ja vielä Harry Pottereiden maailmasta. Ja lempihahmoihimme! Ja nyt vaikutti, että ystäväni oli sitä mieltä, ettei Severuksen etsiminen olisikaan hyvä idea. Kuulin Netan nielaisevan hiljaa, mutta niin lujasti kuitenkin, että kuulin sen. Hän vilkuili ympärilleen, mutta minä pidin katseeni, tutkivan katseeni koko ajan tytössä. Vihdoin Netta tuntui muuttaneen mielensä, sillä hän sanoi minulle matalasti ”Olen juuri eronnut Oton kanssa… kihloista. Ja… no, siis… äh unohda” ja naurahti vaivaantuneena, mutta virnistikin sitten ilkikurisesti. ”Toisaalta”, tyttö yhtäkkiä huikkasi. ”Jos kerta olemme saaneet tällaisen tilaisuuden niin miksi emme ottaisi siitä kaikkea irti? Tule!”, Netta huudahti naurahtaen ja lähti yhtäkkiä juoksemaan käytävää eteenpäin, vilkuillen silloin tällöin ympärilleen. Olin varma, että hän etsi Severusta ja hymy nousi kasvoilleni. Voi luoja, mitä kaikkea vielä keksisimmekään, saadaksemme Siriuksen ja Severuksen itsellemme.

Lähdin itsekin juoksemaan (tosin, en oikeasti pidä juoksemisesta, rinnat pomppivat liikaa, ja se sattuu, onneksi minulla tuntui olevan sellaiset liivit, jotka pitivät ne paikoillaan, edes jotenkuten) Netan perään, ja repesin nauruun. Ei elämä! Tästä tulisi niin mahtavaa. Ja tietenkin yrittäisin iskeä Siriuksen, totta kai, en todellakaan jätä tätä tilaisuutta väliin. Minun oli saatava hänet, ja tiesin, että jos yrittäisin todella sinnikkäästi, saisin hänet varmasti kiedottua pauloihini. Tämän ajattelu sai minut nauramaan vain kahta kauheammin. Ja ensimmäistä kertaa elämässäni en välittänyt siitä, vaikka oppilaat vaunuosastoissa ja käytävillä tuntuivat katselevan meitä, toiset paheksuvasti, toiset kummissaan ja toiset naurahtaen. Ensimmäistä kertaa elämässäni, oikeastikin, en välittänyt tippaakaan. Olin todella onnellinen, masennukseni oli tipotiessään. Sirius… Sitä se poika sai aikaan.

Hiljensin hieman vauhtiani, ja pian huomasin kuinka Netta törmäsi johonkuhun. Ja tarkemmin katsottuani, tunnistin pojan Severus Kalkarokseksi. Hei, Nettahan on hyvä etsimään ihmisiä! Hymyilin itsekseni (kuulin useamman avoimia ovia pitävän vaunuosaston ohi mennessäni vihellyksiä, osa jotenkin ivallisen kuuloisia, osa ihailevia) ja katselin, kun Netta auttoi Severusta keräämään koulutavaransa, jotka poika oli tiputtanut ystäväni törmättyä häneen. Kävelin rauhallisesti lähemmäs heitä ja nyt kuulin Netan hermostuneen lausahduksen ”Anteeksi… olen pahoillani, olen pahoillani, siis niiiiin pahoillani!”
”Netta?”, sanoin hänelle, hymy kasvoillani ja tyttö kääntyi katsomaan minua. Kävelin lähemmäs heitä, ja Netta käänsi punastuneena katseensa poispäin minusta. Hymähdin pienesti, ja hymyni muuttui virnistykseksi.

Katselin koko ajan Nettaa ja Severusta vuorotellen, ja huomasin, että Netta tajusi tuijottavansa Severusta, ja kun ystäväni käänsi jälleen kasvonsa minuun päin, hän oli entistä punaisempi, jos se vain oli mahdollistakaan. Lopulta Netta päätti näköjään esitellä minut ”Severus, tässä on ystäväni Maria.”
Heilautin pojalle kättäni tervehdykseksi ja jatkoin virnistelyä. En oikein tiennyt enää, mitä mieltä hänestä olin. Aluksi Potterien ilmestyessähän olin vihannut häntä. Sittemmin olin alkanut pitää hänestä hieman. Nyt en oikeasti enää tiennyt. No, ehkä se selviäisi tämän ajan aikana, mitä viettäisimme Harry Petter -maailmassa. Toivottavasti.
Voi ei. Hän oli tehnyt saman virheen kuin minä. Mitenhän tyttö mahtaisi korjata erheensä. Vilkaisin Severusta, joka katseli ystävääni hölmistyneenä. ”Mistä tiesit nimeni?”, Severus kysyikin pian, kulmiaan kohottaen. ”Minä… minä…”, kuulin Netan sopertavan hermostuneen kuuloisena ja hän kääntyi katsomaan minua, hädän pilke silmissään.  ”Ystäväni on selvännäkijä ja…”

Yskäisin, ja yritin pitää pokkani, ja Severus puki ajatukseni sanoiksi ”Hän ilmoitti sinulle nimeni ajatuksen voimalla?”
Tässä vaiheessa aloin hiljaisesti naureskelemaan ja ihmiset kääntyivät katsomaan minua kummissaan. Huiskautin käsiäni heille, ja jatkoin nauramista, sekä Severuksen ja Netan katsomista.
Severus oli kuulostanut hieman ivalliselta, mutta kasvoillaan pojalla oli huvittunut ilme.
”Minä olen Nea. Nea Turner”, Netta vaihtoi puheenaihetta ja esitteli nyt itsensä. En voinut lopettaa yksinään nauramistani, mutta toivoin ettei Netta loukkaantunut siitä (tai kuullut sitä), sillä tilanne vain oli niin huvittava, siis lähinnä sen takia, mitä Severus oli lohkaissut.
Niin, minä ajatuksen voimalla kerroin Netalle pojan nimen… Heh…
En jaksanut enää paljoa seurata heitä, joten aloin katselemaan, näkyisikö muitakin tuttuja ihmisiä. Huomasin pian kauniin ja punahiuksisen tytön kävelevän tulosuunnastamme. No, siinä oli se jota olin kaivannutkin. Ihana Lily Evans, tuleva Potter, ärsyttävän Harry Potterin äiti.

Hymy nousi kasvoilleni (kyllä, olin lopettanut nauramisen, nähtyäni Lilyn), ja tyttö vilkaisi minua kysyvästi. “Söinkö sinun evääsi?”
Pudistin naurahtaen päätäni ja tokaisin “Anteeksi, olen varmasti todella tungetteleva, mutta en voinut mitään sille, että olet vain niin kauniin näköinen… Punaiset hiuksesi ovat aivan lumoavat.”
Lily naurahti aivan ihanan kuuloisesti, ja ojensi kättään. “Lily Evans.”
Tartuin innokkaasti (ehkä liiankin?) tytön käteen ja tervehdin häntä. “Maria Rose.”
“Hauska tutustua. Olet itsekin varsin viehättävä, vaikken tytöistä siinä mielessä pidäkään. Mutta minun pitää mennä. Näemme varmasti Tylypahkassa.”
Ja sitten tyttö oli poissa. Katselin sinne minne Lily oli nopeasti kadonnut, ja ihastunut huokaus pääsi huoliltani. Niin ihana ja kaunis, vaikka niin nuori, vähintään viisi vuotta minua nuorempi.

Yhtäkkiä eräs ajatus löi kasvoilleni ja lujasti. Henkäisin syvästi, ja otin käytävän ikkunan alla olevasta kaiteesta tukea. Minähän olin 22 vuotias, miten minä saisin opiskella Tylypahkassa? Ja toinen ajatus löi heti perään, niin että minua ahdisti. Osasinko minä todellakaan taikoa?!
“Maria, oletko kunnossa?”, kuulin Netan äänen, ja yritin rauhoittaa itseni. “Juuh…”, vastasin, yrittäen kuulostaa huolettomalta, mutta siirtäessäni katseeni ystävääni, hän ei näyttänyt uskovan minua. “Äh, hyvä on. Tule, mennään jonnekin… muualle…”

Tartuin tytön käteen ja lähdimme kävelemään takaisin sinne mistä olimme tulleetkin. Löysin hetken päästä tyhjentyneen käytävän, joten pysähdyin, ja käännyin katsomaan Nettaa hätääntyneenä.
“Minä olen 22 vuotias! Tajuatko?! Miten voin opiskella Tylypahkassa, kun olen niin vanha…?”
Netta katsoi minua ensin hämmentyneenä, sitten hän tuntui miettivän jotain, kunnes vastasi minulle “Kuule… Emmeköhän me voi hieman valehdella. Tuskin kukaan tietää tai saa tietää mitään.”
Huokaisin. Ehkä hän oli oikeassa, ehkä pieni valhe auttaisi myös tässä? “Okei. Sovitaan, että olen syntynyt 1.9 vuonna 1960, niin olen samanikäinen muiden kanssa, siis Kelmien ja Sevin ja Lilyn ynnä muiden… Vaihdatko sinä syntymäpäivääsi, vai syntymävuottasi? Eli siis oletko syntynyt joulukuussa -59 vai ennen 1.9. vuonna -60”, sanoin lopulta, ja hymyilin jälleen.

“Muuten, osaammekohan me taikoa? Toivottavasti, sillä muuten meidät nauretaan pihalle Tylypahkasta…”, jatkoin hetken kuluttua ja Netta naurahti. “En tiedä, mutta minäkin toivon, että osaamme.”
Naurahdin pienesti, ja katselin ympärilleni. Kaukaa näytti joku tulevan meitä kohti. Mutta minun oli pakko mainita vielä kahden kesken (en tiedä, koska mahtaisi tulla seuraava mahdollisuus kahdenkeskiseen jutteluun…) eräästä mieltäni vaivanneesta asiasta.
“Netta muuten, olen tässä jo jonkin aikaa miettinyt… Eikö ole kummallista, että osaamme melko täydellisesti englantia, ja ymmärrämme täydellisesti myös muita? Koska en minä ainakaan yleensä ymmärrä aivan kaikkea, vaan joihinkin sanoihin tarvitsen sanakirjan avuksi.”
Ystäväni katsoi minua, vilkaisi ympärille ja vastasi “Juuh, onhan se pienesti mietityttänyt. Ja se on todella kummallista. Mutta parempi vain, että ymmärretään kaikki, ettei mene mitään ohi.”
Purskahdimme molemmat nauruun, ja lähdimme kulkemaan taas eteenpäin.

Ajattelin, että voisi olla hyvä aika palata vaunuosastoomme. Koska ainakin pääsisimme takaisin Kelmien vaunuosastoon (se oli meidän ensin, koska me olimme siellä ensin), koska en uskonut, että muissa se oli enää mahdollista. “Milläköhän luokalla Kelmit, Sev ja Lily ovat?”, kysäisin ja jatkoin samaan hengenvetoon “Uskoakseni me ainakin olemme viimeisellä, ja luulen heidänkin olevan, mutten ole varma. Mutta jos nyt on vuosi -77, niin kuin laskelmieni mukaan on (siksi ajattelin syntymävuotenikin olevan -60), niin silloin hekin ovat viimeisellä.”
Netta totesi olevansa samaa mieltä kanssani. Loppumatkan kävelimme hiljaisina, kurkistaen jokaiseen vaunuosastoon, jonka ohi kuljimme, koska minä itse en ainakaan muistanut, mikä oli meidän osasto.

Yhtäkkiä tulimme hieman täydempään kohtaan junan käytävää, ja ihastuneita huudahduksiakin tuntui kuuluvan. Otin kiinni Netan kädestä, arvelin että olimme tulossa pian oikean vaunuosaston kohdille, ja joutuisimme taistelemaan tiemme Siriusta ja Jamesia ihannoivien oppilaiden läpi.
Ja olin aivan oikeassa oletuksessani. Nimittäin, kun saavutimme oppilaat, oli käytävä aivan täynnä yhden osaston kohdalla. Vilkaisin Nettaa rohkaisevasti, pidin lujasti (mutten liian lujasti) kiinni hänen kädestään ja lähdin tuuppimaan oppilaita. “Hei, anteeksi, pitäisi päästä tästä kulkemaan läpi…”
Ja sen sanottuani, sain vihaisia mulkaisuja suuntaani, eivätkä oppilaat väistäneet. Tuhahdin vihaisesti, ja aloin oikeasti tosissani tyrkkimään ihmisiä pois edestäni ja hetken kuluttua pääsimmekin ovelle, jonka vetäisin auki. Mutta meitä ei päästettykään enää etenemään.

“Hei, mihin te kuvittelette menevänne?!”, kuului huudahdus takaamme, ja tunsin kuinka joku tarttui hiuksiini. Älähdin ääneen kivusta, ja kuulin Netankin vaikertavan. Mutta kaiken keskeytti ihana ääni, joka sai sydämeni sykähtelemään, mutta sanat saivat sen ravaamaan.
“Maria ja Nea. Te palasittekin jo. HEI, päästäkää irti niiden tyttöjen hiuksista!”
Inahdin pienesti, kun tyttö, joka oli tarttunut hiuksistani kiinni, päästi irti, tönäisten päätäni samalla. Kateellisia ja ilkeitä. Sellaisia ymmärsin “fanien” olevan, ainakin näiden “fanien“.
Työnsin Netan nopeasti sisälle, ja käännyin katsomaan kuka oli tarttunut hiuksiini. Tuijotin vihaisesti ja uhmakkaasti suurehkon kokoista tyttöä, joka oli ilkeän näköinen ja katseli minua vihaisesti, aivan kuin olisin syönyt hänen aamupalansa. Tai vienyt hänen miehensä… (Niin kuin varmasti olinkin, ainakin minä varaan Siriuksen itselleni. Sirius <3 Maria, always and forever, vai mitä?)

“Hei. Ehkä teillä leideillä on parempaa tekemistä, kuin roikkua meidän vaunuosastomme edessä? Pian tulee ruokakärrykin, ja uskoisin tämän osaston ainakin olevan ostamassa siitä jotain. Ja emmehän me voi ostaa, jos te tukitte ruokakärryn kulkuväylän, emmehän?”, Sirius totesi, asettuen minun ja sen isokokoisen tytön väliin. Kuulin jonkun kutsuvan tyttöä Hannahiksi, ei kyllä yhtään sopinut tytölle kyseinen nimi. Sirius kääntyi minua kohti hymyillen ja pilke silmä kulmassa, ja sanoi minulle äänettömästi jotain, joka vaikutti paljolti sellaiselta kuin ‘Luota minuun ja leiki mukana.’
Ja sitten maailmani syöksähti pilvilinnoihin. Sirius asteli aivan kiinni minuun, kaappasi minua vyötäisiltä ja painoi suudelman (joka muuten loppui mielestäni aivan liian nopeasti!) suulleni.
“Minä olen sitä paitsi varattu tällä hetkellä, joten…”, poika totesi, virnisti minulle ja irrotti otteensa minusta, kääntyen katsomaan mutisevaa ja nyyhkyttelevää, mutta poistuvaa tyttölaumaa.

Minusta taas tuntui, että jalat pettäisivät altani, ja syöksyin Netan vierelle, joka oli jo silla aikaa istuutunut paikalleen ikkunan vierelle (hän muuten oli selkä meno suuntaan, eli vasen kylki ikkunan puolella). Sirius kääntyi virnistellen ympäri.
“No, nyt ainakin pääsemme eroon hetkeksi tyttölaumasta, joka perässämme juoksee.”
En kyennyt reagoimaan ollenkaan. En kerta kaikkiaan kyennyt mihinkään. Tuijotin vain eteeni. Sirius Musta oli suudellut minua ja saanut pasmani sekaisin. Täydellisesti sekaisin.
Tunsin Netan pukkaavan minua vasemmalla puolella, mutten reagoinut siihen mitenkään. Kuulin Siriuksen puhuvan, mutta sanat soljuivat, eivätkä aivoni rekisteröineet sanomaa.

Ei helvetti, eihän yhden pojan suudelmasta voi mennä näin sekaisin… Vai voiko?
“Maria, oletko kunnossa? Hei…”, kuulin yhtäkkiä Siriuksen äänen korvani vierestä ja hätkähdin. Käännyin katsomaan vieressäni istuvaa poikaa, ja tunsin poskiani kuumottavan, tiesin olevani punainen kuin tomaatti. Yritin virnistää, mutta luulen, että se muuttui irvistykseksi.
“Oletko kunnossa? Vaikutit poissaolevalta äsken…”
Jatkoin pojan tuijottamista, vilkaisin muita Kelmejä ja Nettaakin (Kelmit katselivat ihmeissään ja Netta myötätuntoisesti), ja vastasin lopulta “Olen aivan kunnossa. Täysin kunnossa. Ei mitään hätää.”
Onneksi osaston ovi aukesi juuri silloin ja pulska nainen kurkisti sisään. “Ostaako kukaan teistä mitään?”
Ilahduimme molemmat Netan kanssa, kunnes ainakin minä tajusin, että eihän meillä tietenkään ollut rahaa, miten meillä olisi voinut olla?
Pojat kuitenkin ostivat kaikenlaista, noidankattilaleivoksista suklaasammakoihin ja Bertie Bettin joka maun rakeisiin. Pojat tuntuivat ostaneen melkein kaiken vaunusta, ainakin päätellen läjistä, jotka jokaisella oli sylissään. Pulska noita jatkoi matkaa vaunuosastomme ohi, ja minä huokaisin.

Sirius kääntyi katsomaan minua ja tokaisi hetken kuluttua “Miksette te ostaneet mitään?”
Katsoin poikaa hymyillen surullisesti, ja päähäni pälkähti ajatus, joka toisaalta, ainakin tässä maailmassa piti paikkansa.
“Ei meillä ole rahaa…”, vastasin, silmieni kastuessa hieman, jolloin Sirius sipaisi karanneen hiussuortuvan korvani taakse. “Kauniille neidille tarjoan mieluusti omistani”, poika totesi naurahtaen hyväntahtoisesti, ja sydämeni teki kuperkeikan.
“Ja minä voin tarjota sinulle, Nea”, James totesi, vaikuttaen herrasmieheltä.
Niinpä, me söimme ja joimme poikien eväitä, loppupeleissä se meni niin, että kaikki Kelmit laittoivat omat ostoksensa keskelle lattiaa, ja niistä sai jokainen ottaa mitä halusi.

“Kun te olette tulossa vasta ensimmäistä vuottanne Tylypahkaan, mihin tupaan ajattelette pääsevänne?”, Remus kysyi yhtäkkiä, kun olimme ahtaneet herkkuja ja valittelimme kaikki mahakipua. Minä pysähdyin hetkeksi ja vilkaisin poikaa ihmeissäni. Mihinkö tupaan, no Luihuiseen tietenkin, se ainoa oikea tupa. Tiesin, että lajitteluhattu aivan varmasti lajittelisi minut Luihuiseen. Vaikka osaan olla kiltti, ja auttavainen ja muuta hyvää, osaan myös olla todella ilkeä, sanon asiat yleensä suoraan, vaikka ne olisivat loukkaavia ja mielelläni myös loukkaankin ihmisiä, jotka mielestäni sen ansaitsevat. Mutta uskaltaisinko sanoa sen ääneen? Että ajattelin pääseväni Luihuiseen… Netan tiesin aivan varmasti pääsevän joko Puuskupuhiin tai Rohkelikkoon. Yhtäkkiä tajusin, että melko varmasti joutuisimme Netan kanssa eri tupiin! Minä joutuisin olemaan yksin omassa tuvassani (eli siis Luihuisessa) ja Netta omassaan. Ainakin aluksi, tottakai saisimme ystäviä tuvissamme, koska olimme vain sen luontoisia mielestäni molemmat, että saimme ystäviä, vaikka olisimme luulleet toisin. “Ääh, en tiedä… En yhtään osaa sanoa. 4 vaihtoehtoa, ja kuitenkin lajitteluhattu on se joka päätöksen tekee, niin en kehtaa edes veikata mitään.”
Vilkaisin Nettaa, mitähän hän keksisi vastaukseksi…? "HEI, miksi teillä ei muuten ole matkatavaroita?", kuulin Peterin inahtavan ja katsoin poikaa kylmästi, mutten keksinyt vastausta. Käänsin katseeni Nettaan, ja silmien katse vaihtui lempeämmäksi. Keksisiköhän ystäväni tällä kertaa vastauksen?

*******
A/N Enkeliprinsessa: Vähän pidempää tällä kertaa, toivottavasti lukukelpoista! Toivon, että te jotka luette, nautitte ja vielä kommentoittekin. Ja päätin luoda hieman jänniä tapahtumiakin jo näin alkuun. Eihän tämä muuten pysyisi mielenkiintoisena
Ne kommentit ovat edelleen se, joka saa sydämeni sykähtelemään, vaikkei yhtä paljon, kuin Sirius ^_^
Ilmoittakaa muuten, jos Netta on vaihtunut ficissä Nenzieksi... Huomasin yhden sellaisen kohdan nimittäin, korjasin sen tietenkin, ja toivon, ettei enempiä löydy.

***********************************************************

4. luku - Netta (PoV)

Huokaisin helpotuksesta vaunuosastoon päästyäni. Tiesin kyllä millaista oli olla fani, mutta tuo nyt oli jo vähän liikaa! Loin Mariaan myötätuntoisen katseen kun Sirius oli todennut että ystäväni vaikutti hiukan poissaolevalta. Niin minkäköhän takia? Asiaan ei mitenkään vaikuttanut se, että Marian pitkäaikainen fiktiivinen ihastus oli muuttunutkin todellikseksi ja sitten suudellut tätä. Tavallaan olin kateellinen Marialle. hän oli saanut suudelman ihastukseltaan, kun taas minun paitani oli yltäpäältä musteessa ja Severus piti minua luultavasti idioottina. Pian osaston ovi aukesi ja pyöreähkö nainen kurkisti sisään. “Ostaako kukaan teistä mitään?” Olin juuri avaamassa suuni vastatakseni, mutta tajusin ettei minulla ja Marialla ollut rahaa. Pojat kuitenkin ostivat kaikenlaista, noidankattilaleivoksista suklaasammakoihin ja Bertie Bettin joka maun rakeisiin. Pojat tuntuivat ostaneen melkein kaiken vaunusta, ainakin päätellen läjistä, jotka jokaisella oli sylissään, enkä voinut olla vilkaisematta herkkuja haikeasti.
Sirius kääntyi katsomaan Mariaa ja tokaisi hetken kuluttua “Miksette te ostaneet mitään?”
Ystäväni katsoi poikaa hymyillen surullisesti. “Ei meillä ole rahaa“, hän vastasi. "
Kauniille neidille tarjoan mieluusti omistani”, poika totesi naurahtaen hyväntahtoisesti, enkä voinut olla hymähtämättä.
“Ja minä voin tarjota sinulle, Nea”, James totesi, vaikuttaen herrasmieheltä. "Kiitos", sanoin hymyillen ujosti ja kosketin yhteä vaaleista hiussuortuvistani.


“Kun te olette tulossa vasta ensimmäistä vuottanne Tylypahkaan, mihin tupaan ajattelette pääsevänne?”, Remus kysyi yhtäkkiä, kun olimme ahtaneet herkkuja ja valittelimme kaikki mahakipua, vaikka minusta tuntuikin etten meinannut saada herkuista lainkaan tarpeekseni. Mahaa kuitenkin kouristi niin lujasti, etten voinut syödä enempää. En vaikka olisin halunnutkin. Katsahdin Mariaa mietteliäästi. Hän oli monta kertaa sanonut, että Luihuinen oli ainoa oikea tupa ja että hän haluaisi ja luultavasti myös kuuluisi Luihuiseen, jos HP - maailma oikeasti olisi olemassa ja päätyisimme sinne. 'Kuinka ironista', ajattelin pieni hymynkare huulillani. “Ääh, en tiedä… En yhtään osaa sanoa. 4 vaihtoehtoa, ja kuitenkin lajitteluhattu on se joka päätöksen tekee, niin en kehtaa edes veikata mitään.” Kuulin Marian vastaavan ja huomasin kuinka hän siirsi katseensa minuun. "Minä toivoisin pääseväni Rohkelikkoon tai korpinkynteen", totesin mietteliäästi. "Mutta luultavasti päädyn puuskupuhiin..."


"HEI, miksi teillä ei muuten ole matkatavaroita?", Peter inahti jolloin Maria loi tähän kylmän katseen. Tunsin oitis myötätuntoa Matohäntää kohtaan, mutta ymmärsin kyllä Marian reaktion. Sitten hän käänsi katseensa minuun ja onneksi katse oli huomattavasti lempeämpi kuin se, jonka hän oli kohdistanut Piskuilaniin.
'Hitto, miksi minun täytyy aina keksiä vastaukset?', ajattelin turhautuneena, mutta väläytin sitten Peterille ystävällisen hymyn. "Totta puhuen, saimme vasta eilen tietää pääsevämme Tylypahkaan, niin emme millään ehtineet ostaa tarvikkeita. Vanhempamme lähettävät ne meille jälkikäteen", vastasin heilauttaen hiuksiani ja kallistin päätäni viattoman näköisenä. Toivoin todella, että tuo meni läpi. Tunsin omantunnon pistoksen sisälläni ja syyllisyys kasvoi kasvamistaan, mutta enhän minä totuuttakaan voinut kertoa? Muutoin, meidät voitaisiin vaikka passittaa Pyhään Mungoon hullujen puolelle. "Miksi saitte tietää vasta eilen?" James kysyi rypistäen otsaansa pienesti jolloin vain kohautin olkiani mietteliään oloisena. "Lähetimme hakemuksen Tylypahkaan, muttemme olleet varmoja huolitaanko meidät sinne viimeiseksi vuodeksi... eikä ollut mitään ideaa ostaa tavaroita jos emme pääsisi."
"Tuossa on järkeä", Lupin sanoi ja katsoi minua hellästi hymyillen, enkä voinut olla vastaamatta hymyyn helpottuneena. Jos Lupin kerta uskoi minua niin sitten luultavasti muutkin uskoivat! Tunsin raskaan painon katoavan harteiltani ja ristin käteni rennosti niskan taa nojaten kunnolla paikallani.


"Te olette uskoakseni Rohkelikossa?" kysyin pojilta vaikka tiesinkin jo vastauksen. "Joo, se on paras tupa ikinä", James tokaisi omahyväisesti hymyillen enkä voinut olla virnistämättä. Siirsin katseeni jälleen ikkunaan ja tajusin vasta silloin kuinka pimeää ulkona oikeastaan oli. Tunsin kuitenkin pientä kihelmöintiä niskassani. Ihan kuin joku tuijottaisi minua... Käänsin katseeni ja huomasin, että olin oikeassa; Lupin punastui kevyesti ja käänsi katseensa pois päin minusta. Loin Mariaan hämmentyneen katseen ja huomasin tytön kohauttavan pienesti olkiaan, jonka jälkeen tämä loi taas jäätävän katseen Peteriin joka ei pystynyt irrottamaan katsettaan ystävästäni.


"Olemme perillä", Lupin tokaisi äkkiä nousten pystyyn ja veti kaapua ylleen. "Mennään", kuiskasin Marialle ja viitoin häntä tulemaan mukaani kun astuin ulos vaunuosastosta jättäen pojat vaihtamaan kaapuja ylleen.
Kuulin jarrujen kirskuntaa kun juna pysähtyi. Astuin ulos ja Maria seurasi perässä ja kuulin tutun äänen: "Ensiluokkalaiset!" "Menemmekö me muiden mukana vai pitääkö meidän liittyä ensiluokkalaisiin?" kysyin hämilläni Marialta joka rypisti otsaansa mietteliäänä. "Hyvä kysymys... Minä - Netta! Minne menet?" kuulin Marian älähtävän kun juoksin Hagridin luo. "Anteeksi!" vinkaisin ja yritin nykäistä miestä hihasta joka oli melko hankalaa, sillä Hagrid oli uskomattoman isokokoinen. "Morjens", Hagrid tokaisi leveästi hymyillen, mutta hänen katseestaan paistoi hämmennys. "Kukas sinä sitten olet?" "Nea Turner!" huusin metelin yli. "Netta!" Maria huusi ja saapui huohottaen perääni. "Onko sinun pakko kadota noin mitään ilmoittamatta?" "Luulin, että sanoit Nea", Hagrid hämmästeli ja tuijotti meitä äimistyneenä. "Nea, hän onkin", Maria vastasi nopeasti. "Jos kuulitte muuta, kuulitte väärin." "Miten voin auttaa teitä?" Hagrid mörähti sukien partaansa. "Ois pikkasen kiirus näiden ensiluokkalaisten kanssa..." "Siitä minun pitikin kysyä!" tokaisin. "Me tulemme viimeiseksi vuodeksi Tylypahkaan, mutta vasta ensimmäistä kertaa... ymmärrätkö mitä tarkoitan? Meitä ei ole vielä lajiteltu. Menemmekö siis muiden mukana vai liitymmekö ensiluokkalaisiin?" Hagrid mietti hetken kunnes nyökäytti päätään. "Tulkaa meitin mukaan. Seuratkaa minua", niin sanottuaan mies jatkoi matkaansa ja seurasimme Marian kanssa perässä. "Meidät lajitellaan siis ensiluokkalaisten mukana", Maria naurahti virnistäen minulle. "Eikö olekin noloa?" voihkaisin turhautuneena, mutta purskahdimme sitten molemmat nauruun. "Tiedätkö mitä?" kysyin Marialta pirteästi.
"Tästä voi tulla mahtavinta mitä olemme koskaan kokeneet!"
"Totta puhut!" Maria huudahti nauraen ja pörrötin sitten leikkisästi ystäväni hiuksia.


Emme lopettaneet nauramista silloinkaan kun saavuimme veneille. "Otetaan yhteinen vene", Maria ehdotti ja nyökkäsin. Etsimme veneen, mutta juuri ennenkuin siihen oli tulossa lisää ihmisiä Maria työnsi veneen liikkeelle.
"Hei, tuo oli tylyä!" nauroin mutten voinut peittää virnistystä. Pian tunsin kuitenkin veneen kellahtavan ja tunsin kalpenevani. "Tunsitko tuon?" kysyin hermostuneena ja pelästyin entisestään kun huomasin Marian nyökkäävän hiukan peloissaan. Tuijotin veden syövereihin. Oliko joku veden alla tönimässä venettä? Kurkotin kaulaani lähemmäs vettä nähdäkseni paremmin. Moni olisi varmasti ollut sitä mieltä ettei se ollut kovin viisasta, mutten voinut mitään uteliaisuudelleni. Huomasin jonkin liikahtavan vedessä ja tunsin jännityksen yltyvän sisälläni. Minun oli pakko, PAKKO, saada tietää mitä tuolla oli! Kosketin veden pintaa varoen, mutta mitään ei tapahtunut. Siirsin katseni Mariaan, joka vaikutti hämmentyneeltä. "Mitä sinä teet?", kuulin hänen kysyvän mutta minä vain roiskautin vettä hänen päälleen ja repesin sitten nauruun nähdessäni hänen märät kasvonsa.
"Tuo kostetaan", Maria hihkaisi ja roiskautti vettä minun päälleni. Älähdin kun tajusin kuinka kylmää vesi oli, mutten luovuttanut vaan roiskautin vettä Marian päälle, jonka jälkeen hän roiskautti vielä enemmän vettä minun päälleni ja niin vesisota jatkui.


Olimme Marian kanssa niin innoissamme ja nauru raikasi niin kovaa etten olisi yhtään ihmetellyt vaikka kaikki olisivat kuulleet sen. Että me olimme typeriä! Mutta joskus oli hauskaa olla typerä. Lopulta olimme niin kylmissämme että meidän oli pakko tehdä aselepo, mutta kikatimme molemmat iloisesti. Tästä tulisi todella hauskaa!
Siirsin kuitenkin taas katseeni veteen. En vieläkään ollut saanut selville mitä siellä oikein oli.
Tunsin kuinka uteliaisuus alkoi ottaa minusta otettaan ja upotin käteni veteen.
Ei mitään. Murahdin turhautuneena, mutta tunsin sitten kammottavan muljahduksen vatsassani. Joku limainen oli tarttunut käteeni! "Maria, auta!" älähdin kauhuissani jolloin Maria kumartui lähemmäs minua. "Mitä nyt?" hän kysyi huolestuneena, mutta kirkaisi sitten kun vene kellahti rajusti ja katosin veden syvyyksiin.

*******
A/N Nenzie: sekavaa xD Toivottavasti kuitenkin tykkäätte^^

***********************************************************

5. luku - Maria (PoV)

"Totta puhuen, saimme vasta eilen tietää pääsevämme Tylypahkaan, niin emme millään ehtineet ostaa tarvikkeita. Vanhempamme lähettävät ne meille jälkikäteen", Netta vastasi katsellessani, heilautti hiuksiaan, kallisti hieman päätään. Huokaisin pienesti. No, ainakin ystäväni oli sentään keksinyt jotain. "Miksi saitte tietää vasta eilen?", kuulin Jamesin kysyvän ja käänsin kauhistuneena kasvoni poikaan, yrittäen kuitenkin pitää naamani peruslukemilla.
"Lähetimme hakemuksen Tylypahkaan, muttemme olleet varmoja huolitaanko meidät sinne viimeiseksi vuodeksi... eikä ollut mitään ideaa ostaa tavaroita jos emme pääsisi", Netta vastasi jälleen ja annoin vartaloni lysähtää hieman kasaan (olin nimittäin pingottanut selkäni täysin suoraksi). Onneksi hän oli keksinyt jonkinlaisen selityksen, toivottavasti pojat vain uskoisivat sen. Vilkaisin poikia ja samaan aikaan Lupin totesikin "Tuossa on järkeä" ja katsoi ystävääni hellästi hymyillen. Siirsin katseeni Nettaan, joka hymyili myös. Pyöräytin silmiäni ja vilkaisin Siriusta, joka käänsi katseensa minuun juuri samaan aikaan. Poika virnisti ihanasti, ja tunsin poskillani kuumotuksen. Hymyilin nolosti ja käänsin katseeni nopeasti ystävääni, joka oli ristinyt kätensä niskan taakse.

"Te olette uskoakseni Rohkelikossa?", Netta kysyi ja hymyilin. Enää hän ei ainakaan tehnyt sitä virhettä, että kertoisi jotain mitä tiesimme jo etukäteen. Toisin kuin minä, sillä Tiesin, että tekisin sen virheen vielä monta kertaa, ennen kuin muistaisin, että niin ei kannata tehdä. En usko, että ennustaja -juttuani uskotaan kovin kauaa. "Joo, se on paras tupa ikinä", James tokaisi omahyväisesti hymyillen. Voi luoja. Ei se niin mennyt. Ei ainakaan minun mielestäni, Luihuinen on ainoa oikea tupa. Hymyilin kuitenkin, ja vilkaisin Siriusta taas, saaden hänet kiinni itse teosta, nimittäin minun tuijottamisestani. Virnistin pojalle, joka käänsi lopulta katseensa minusta. Siirsin katseeni Jamesiin, joka väläytti poikamaisen hymyn. Vastasin hymyyn ja käännyin katsomaan Nettaa, joka katsoi juuri Remusta. Vilkaisin nopeasti poikaa, joka näytti hieman punastuvan ja käänsi katseensa poispäin ystävästäni. Katsoessani taas Nettaa, hän loi minuun hämmentyneen katseen ja kohautin olkiani. Olikohan Remus ihastunut Nettaan? Vau, ei olisi mikään ihme. Ystäväni oli kuitenkin ihana ihminen ja kauniskin, sekä ulkoisesti että sisäisesti. Tunsin jonkun katsovan minua, ja kääntäessäni taas katseeni kiertämään pojissa, huomasin Peterin tuijottavan minua kiinteästi. Katseeni muuttui heti kylmäksi ja mieleni olisi tehnyt läpsäistä poikaa kunnolla poskelle. Mutta hillitsin itseni, enkä tosiaankaan tehnyt sitä.

Yhtäkkiä Remus ponkaisi pystyyn, tokaisten "Olemme perillä" ja alkoi vetämään kaapua ylleen.
"Mennään", Netta kuiskasi minulle, nousi ylös, käveli vaunuosaston ovelle ja viittoi minua tulemaan mukaansa. Muutkin Kelmeistä näyttivät seuraavan Remuksen esimerkkiä, ja vetivät kaapuja ylleen. Nousin katsellen ihailevasti Siriusta ja riensin lopulta ystäväni perään.
Kun juna alkoi jarruttaa, kuului hirveää kirskuntaa ja horjahdin hieman, jolloin otin tukea seinästä. Juoksin kuitenkin nopeasti Netan perässä ulos junasta, kun se oli pysähtynyt. Kuulin möreän äänen, joka huusi "Ensiluokkalaiset!" ja leveä hymy nousi kasvoilleni, tajutessani että se oli Hagrid, ilmielävänä! "Menemmekö me muiden mukana vai pitääkö meidän liittyä ensiluokkalaisiin?"
Käänsin katseeni ystävääni ja rypistin otsaani, miettien mitä meidän pitäisi tehdä.
"Hyvä kysymys... Minä - Netta! Minne menet?", älähdin, kun huomasin Netan juoksevan pois luotani. Juoksin nopeasti hänen peräänsä, kun näin ystäväni yrittävän nykiä isokokoista Hagridia hihasta. Naurahdin, koska se oli melko hassun näköistä. Netta oli minuakin hieman lyhyempi, mutta Hagrid… Hän oli melkeinpä jättiläinen verrattuna Nettaan, itse asiassa molempiin meihin.

"Morjens", Hagrid tokaisi leveästi hymyillen, mutta hänen katseestaan paistoi hämmennys. Kuulin sen selvästi. "Kukas sinä sitten olet?"
"Nea Turner!", kuulin Netan huutavan. "Netta!”, huusin ja juoksin nopeasti heidän luokseen. Pysähdyin ystäväni taakse ja huohotin, yritin saada hengitykseni kulkemaan tasaisemmin.
"Onko sinun pakko kadota noin mitään ilmoittamatta?"
"Luulin, että sanoit Nea", Hagrid hämmästeli ja tuijotti meitä äimistyneenä. "Nea, hän onkin", korjasin nopeasti. "Jos kuulitte muuta, kuulitte väärin."
"Miten voin auttaa teitä?", Hagrid mörähti sukien partaansa. "Ois pikkasen kiirus näiden ensiluokkalaisten kanssa..."
"Siitä minun pitikin kysyä!", Netta tokaisi ja jatkoi "Me tulemme viimeiseksi vuodeksi Tylypahkaan, mutta vasta ensimmäistä kertaa... ymmärrätkö mitä tarkoitan? Meitä ei ole vielä lajiteltu. Menemmekö siis muiden mukana vai liitymmekö ensiluokkalaisiin?"
Katsoin Hagridia, joka näytti miettivän vähän aikaa, kunnes lopulta nyökkäsi. "Tulkaa meitin mukaan. Seuratkaa minua."
Tämän jälkeen mies jatkoi matkaansa. Lähdimme seuraamaan häntä. "Meidät lajitellaan siis ensiluokkalaisten mukana."
Naurahdin ja katsoin Nettaa virnistäen. "Eikö olekin noloa?", hän voihkaisi kuulostaen turhautuneelta, mutta lopulta purskahdimme molemmat kuitenkin nauruun.
"Tiedätkö mitä?", ystäväni kysyi minulta pirteän kuuloisesti hetken kuluttua, saatuaan naurunsa laantumaan. "Tästä voi tulla mahtavinta mitä olemme koskaan kokeneet!"
"Totta puhut!", huudahdin nauraen. Netta pörrötti leikkisästi hiuksiani, jolloin huitaisin nauraen hänen kätensä pois.

Kun pääsimme veneille, emme olleet edelleenkään lopettaneet nauramista. "Otetaan yhteinen vene", ehdotin ja Netta nyökkäsi. Etsimme tyhjän veneen, ja päätin, että olisi hauskempaa mennä kahden, vaikka luultavasti kaikille ei riittäisi silloin paikkaa veneestä, mutta työnsin siltikin veneen liikkeelle ennen kuin kukaan ensimmäisen vuoden oppilaista pääsi lähellekään venettä.
"Hei, tuo oli tylyä!", Netta nauroi, mutta huomasin, ettei hän voinut peittää virnistystään. ”Tiedän sen, mutta siltikin, näin on hauskempaa…”, heitin vastaukseksi. Pian kuitenkin vene heilahti, joten iskin kädet nopeasti laidoille, puristaen lujasti ja huomasin ystäväni muuttuvan kalpeaksi kuin lakana. "Tunsitko tuon?", hän kysyi minulta, ja nyökkäsin pelokkaasti. En ollenkaan tykännyt tästä. Ehkei olisi pitänyt lähteä kahden… Netta katseli veteen, kuin yrittäen keksiä syyn heilahtamiselle.
Näin, kuinka hän kurkottautui pidemmälle, jotta näkisi paremmin veteen. Näin Netan koskettavan veden pintaa, jonka jälkeen hän käänsi katseen minuun. Kohotin kulmiani, ja katselin hämilläni häntä. Oliko hän nähnyt jotain? Miksi ystäväni oli kurkotellut veteen? "Mitä sinä teet?", kysyin, mutta yhtäkkiä Netta roiskautti vettä päälleni ja repesi nauruun. "Tuo kostetaan", sanoin virnistäen ja roiskautin vettä hänen päälleen. Tyttö älähti saadessaan vettä päälleen (niin, se tosiaan on melko kylmää, honey…), mutta jatkoi edelleen vettä päälleni. Ja minähän en sellaista sivusta katselisi, joten hän sai samalla mitalla takaisin, kaksin verroin.

Nauroimme niin suureen ääneen, etten yhtään ihmettele, vaikka kaikki olisivat kuulleet sen. En tajua, mikä meihin oikein oli mennyt, mutta ainakin saimme hetken pitää hieman hauskaa, vaikkakin melko tyhmästi. Loppujen lopuksi olimme aivan litimärkiä molemmat, ja minä ainakin olin ihan jäässä. Teimme aselevon, muttemme voineet lopettaa kikattamista.
Yhtäkkiä Netta kuitenkin katsoi taas veteen, ja hetken kuluttua upotti kätensä sinne. Olin juuri sanomassa, ettei ehkä kannattaisi, kun hän kirkaisi "Maria, auta!"
Kumarruin lähemmäs ystävääni, kysyen huolestuneesti "Mitä nyt?", kun yhtäkkiä vene keikahti, iskin käteni taas kiinni laitoihin ja siirtäessäni katseen takaisin ystävääni, joka oli kirkaissut, ja näin hänen katoavan veden pinnan alapuolelle.

Voi ei!! Mitä minä nyt teen?! Varovasti kurkistin laidan yli, mutten nähnyt mitään, vesi oli yllättävän tummaa… “HAGRID!”, karjaisin niin lujaa, kuin suinkin vain kykenin ja huomasin pian miehen ilmestyvän veneellä vierelleni. “Mitä… Missä ystäväsi on?”, hän kysyi ja katsoin miestä kauhuissani. “Hän… hän vain katosi… veden…”, tokaisin hätääntyneenä ja osoitin veteen.
Hagrid tuijotti minua hetken, ja ymmärtäessään mitä olin tarkoittanut, siirsi katseensa veteen. Tuijotettuaan vähän aikaa vettä, hän ojensi kätensä pinnan alle. Huokaisin helpotuksesta nähtyäni Hagridin vetävän Nettaa ylös vedestä. Luojan kiitos. Mies nosti hänet veneeseeni, jolloin minä yritin saada ystävääni hengittämään. Hetken kuluttua Netta avasi silmänsä ja purskautti vettä suustaan. “Mitä tapahtui…”, hän kysyi ja samaan aikaan Hagrid lähti vetämään venettämme takaisin laiturille. “En tiedä, mutta melkein hukuit…”, tokaisin vielä hieman shokissa.

“Tytöt, ei enää tehrä näin, jos en tietäs, et teitit on tulossa seitsemännelle vuorelle, nii meitti ymmärtäis teirän tempun…”
Vilkaisin nolostuneena isokokoista miestä ja nyökkäsin. Joo, ei enää… Odotimme, että muutama muu oppilas tuli veneeseemme ja että muutkin veneet täyttyivät. Sitten Hagrid ilmoitti, että lähtisimme kohti Tylypahkaa. Hytisin hieman kylmissäni, mutta se unohtui, kun vihdoin pääsimme Tylypahkan rannalle. Tuijotin linnaa ihastuneena, se oli paljon suurempi ja kauniimpi (vaikka olikin pimeä… Miltähän se näyttää valossa??) kuin mitä olin koskaan kyennyt kuvittelemaan tai miltä se oli näyttänyt elokuvissa. Pääsimme (ongelmitta) vihdoin sisällekin linnaan (kuljimme Netan kanssa viimeisinä) ja kun pääsimme sisälle ovista, henkäisin syvästi ja tartuin Netan käteen. “Oi! Voitko uskoa tätä todeksi?!”
Vilkaistessani häntä, ystäväni pyöritteli päätään uskomatta silmiään. “Aah, tytöt, odottelinkin jo teitä. Tulkaapa tänne”, kuulin yhtäkkiä ystävällisen kuuloisen ääneen, ja kääntäessämme päämme äänen suuntaan, tajusin että Albus Dumbledore seisoi (ilmielävänä) vähän matkan päässä.

Pysähdyimme paikoillemme, mutta kun näin rehtorin silmien ystävällisyyden ja että hän näytti käsillään, että tulisimme, vilkaisin muita, jotka kävelivät jo kohti Suurta salia, jossa meidät hetken kuluttua lajiteltaisiin. Pidin edelleen Netan kädestä kiinni, joten käännyin taas katsomaan rehtoria ja lähdin kävelemään ystäväni kanssaan Dumbledoren luokse. “Maria ja Nea, oletan. Hyvä hyvä. Te tarvitsette, lapset, koulutarvikkeet ja tietääkseni teillä ei niitä ole, edes sauvoja.”
Nyökkäsin hämilläni, päästin irti Netan kädestä ja tokaisin “Mutta mistä sinä tiesit…?”
Dumbledore katsoi meitä vain hymyillen ja vinkkasi silmää. “Tiesin vain. Sinun täytyy olla Maria Rose, ja hiljaisempi ystäväsi Nea Turner. Lisäsin teidät oppilaslistalle. Mutta ennen lajittelua tai muutakaan, meidän täytyy hankkia teille koulutarvikkeet. Tämä tässä -”
Mutta en antanut vanhan miehen jatkaa. “…on ajankääntäjä!”, huudahdin innostuneena, tunnistaessani elokuvissa näkemäni laitteen. Dumbledore hymyili. “Aivan oikein, Maria, ajattelinkin teidän olevan melko ajan tasalla näissä asioissa. Nokkela tyttö, totta tosiaan.”
Hän ojensi ajankääntäjää ja tartuin siihen innokkaasti, ja tutkin sitä tarkasti käsissäni. Vau, minulla oli ihan oikea ajankääntäjä kädessäni!

Käänsin kuitenkin lopulta (kun kykenin irrottamaan) katseeni kysyvänä Dumbledoreen. En oikein ymmärtänyt täysin, miksi vanhus antoi meille sen. Mitä meidän tuli tehdä…? Kunnes tajusin jotain. “Siis me käymme ostamassa tarvikkeemme ennen kuin mikään alkaa? Menemme ajassa taaksepäin?”
Dumbledore nyökkäsi hymyillen, mutta sitten tajusin jotain muutakin. “Etkö sinä tule mukaamme?”, jolloin mies pudisti päätään. “Minun täytyy jäädä koululle. Osaatko käyttää sitä?”
Nyökkäsin innoissani “Yhdellä käännetyllä kierroksella pääsee yhden tunnin taaksepäin ajassa.”
Mies nyökkäsi jälleen. “No niin, emmeköhän ole kaikki kolme sitä mieltä, että 2 tuntia on tarpeeksi? Tulkaapa sitten perässäni, pääsette hormiverkoston avulla Viistokujalle, joten käyttäkäämme huoneessani olevaa takkaa. Ja samaa reittiä pääsette takaisin koululle. Muistakaa, että teidän täytyy tulla takaisin ennen kuin minä tulen teidän kanssanne huoneeseeni -”
“Koska jos näemme itsemme, saatamme tulla hulluiksi…?”, enemmänkin totesin kuin kysyin ja Dumbledore nyökkäsi taas. Laitoin ajankääntäjän kaulalleni, ja laskin sen lepäämään puseroni alle.  Hän lähti johdattamaan meitä kohti huonettaan. Kävelimme kaikki hiljaisina, minä ja Netta innosta sekaisin, käännellen koko ajan päätä puolelta toiselle, ylös ja alas. Kaikki oli niiin mielenkiintoista ja niin tuttua, mutta silti niin uutta.

Vihdoin pääsimme Dumbledoren huoneeseen, kun muistin erään asian, jälleen. “Mutta eihän meillä ole rahaa eikä sauvoja…”, huudahdimme ystäväni kanssa yhteen ääneen ja katsoimme toisiamme, jonka jälkeen siirsimme katseemme vanhaan mieheen. “Niin, aivan, hyvä että muistutitte. Tässä on rahat, joilla voitte ostaa tarvikkeenne, ja pubin isäntä Tom odottelee teitä siellä, jotta pääsette Viistokujalle. Tässä, pitäkää nämä kaavut päällenne, älkääkä näyttäytykö muille kuin Tomille (ja hänen apulaiselleen, joka päästä teidät sinne) ja Viistokujan kauppiaille, muuten pitäkää huput tiukasti päässänne.”
Vilkaisin hämmentyneenä Nettaa, joka katsoi ihmeissään Dumbledorea, mutta käänsi lopulta katseensa minuun. “No, lähdetäänkö?”, hän kysyi sitten hieman epävarman kuuloisesti, jolloin minä nyökkäsin innokkaasti. “Tottakai!”
Juoksimme takan luokse ja Dumbledore ojensi kulhoa, jossa oli tuhkan näköistä jauhetta, jonka tiesin olevan hormipulveria. Siis tämä oli aivan liian ihmeellistä… Otin pulveria käteeni, katselin kun Netta teki samoin ja vanhuksen laittaessa kulhon takaisin takan reunukselle, siirsimme katseemme hymyilevään mieheen.

“Eli selvästi ja lujasti? Ja yksitellen…?”, kysyin häneltä samalla, kun vedimme hupullisia kaapuja yllemme, jolloin mies nyökkäsi. Astuin ensin takkaan (saatuani kaavun päälleni), vilkaisin edelleen hieman epävarman oloista Nettaa, joka tajusi, että jouduimme menemään yksitellen. Seisoin hetken takassa ja tunsin pelon tunteen vatsassani. Mitä jos päätyisinkin Iskunkiertokujalle, niin kuin Harry ensimmäisellä kerrallaan? Siis selvästi ja lujasti. Okei, kyllä tämä onnistuu. “Viistokuja!”, huudahdin heitettyäni pulverin jalkoihini ja vilkutettuani Netalle ja Dumbledorelle. Huomasin pyöriväni ja kieppuvani ja matkaavan ohi monen perheen takan, kunnes vihdoin putosin Vuotavan noidankattilan takkaan. Pitelin kiinni päästäni, se oli aivan pyörällä kaikesta. “Aah, sinun täytyy olla toinen niistä tytöistä, jonka professori Dumbledore kertoi olevan tulossa”, kuulin yhtäkkiä edestäni ja nostaessani katseeni (pitelin edelleen päätäni) huomasin katselevani kyyryselkäistä miestä. Tom, Vuotavan noidankattilan isäntä ja tämän vieressä seisoi nuori nainen. Väänsin hymyn kasvoilleni, jolloin nämäkin hymyilivät. Laskin kädet alas (onneksi huimauskohtaus oli jo mennyt ohi), astuin pois takasta ja astelin heidän luokseen. “Maria Rose”, totesin ystävällisesti ja ojensin oikean käteni kätelläkseni heitä. “Hauska tutustua.”
Kättelin molemmat ja nuori noita (?) sanoi nimekseen Miriah Smith. Käännyin katsomaan takkaa, josta ystäväni juuri ilmestyi. “Ja sinun täytyy sitten olla se toinen tyttö, josta professori Dumbledore kertoi.”

Netta nyökkäsi, esitteli itsensä ja kätteli Tomia ja Miriahia. “Miriah päästää teidät tuolta takapihalta Viistokujalle”, Tom totesi, ja katosi pois. Miriah hymyili, ja lähti johdattamaan meidät takaovelle ja ulos. Päästyämme pihalle, Miriah kääntyi hymyillen katsomaan meitä. “Tiedättekö -”, mutta hän ei ehtinyt jatkaa, kun minä sanoin jo vastauksen hänen kysymykseensä “Kolme ylös ja kaksi ristiin.”
Netta kääntyi katsomaan minua. Tiesin, että en ehkä vaikuttanut siltä, että muistaisin kaikkea, mutta Pottereista satuin muistamaan yllättävän paljon. Hymyilin ystävälleni ja Miriahille, joka nyökkäsi ja koski taikasauvallaan muurin niitä tiilejä, jotka olin maininnut. Tiilet alkoivat yhtäkkiä liikkumaan, ja lopulta eteemme oli ilmestynyt kulkuaukko, josta näkyi vilkas Viistokuja. Ihastuneet huokaisut pääsivät suustamme ja tuijotimme pitkään. “Qaino Vahvahqo lupasi, että voitte mennä Tylypahkaan takaisin hänen jäätelöbaarinsa yläkerrasta, jossa hän asuu. Muistakaa pitää huppunne päässänne, käytettyänne ajankääntäjää, älkääkä näyttäytykö muille kuin kauppiaille. Qaino tietää tästä siihen mennessä, kun pääsette hänen jäätelöbaarilleen.”
Ja sen jälkeen Miriah oli poissa. Seisoimme vielä hetken vain tuijottamassa Viistokujaa ja noitia sekä velhoja, jotka siellä kulkivat. Lopulta tartuin Netan käteen ja kävelin muurin aukon lävitse, ja kuulin takanani kuinka muuri taas sulkeutui. Katselin ympärilleni, jolloin huomasin lähistöllä tyhjän ja syrjäisen pienen kujan. “Mennään tuonne”, sanoin Netalle, ja lähdin vetämään häntä sinne. Ennen kuin kävelin kujalle “turvaan”, vilkaisin, ettei kukaan nähnyt, mutta kaikki olivat niin kiireisen tuntuisia, ettei kukaan edes luultavasti nähnyt meitä.

“Voitko uskoa tätä? Olemme Viistokujalla ja meillä on ajankääntäjä, meillä on myös taikamaailman rahaa! Tiedätkö, minusta tuntuu, että näemme vain samaa unta, nipistä minua”, tokaisin Netalle ensin innoissani ja sitten hieman epäileväisesti. Onneksi ystäväni oli saanut itsensä taas suhteellisen selväjärkiseksi, ja nyt nipistikin minua. “Au! Okei, ei tämä taida olla unta… No, kokeillaan nyt sitten. Dumbledorehan sanoi, että kaksi tuntia pitäisi riittää, eikö?”
Ystäväni nyökkäsi, joten otin ajankääntäjän kaavun ja puseroni alta esiin ja koska ketju oli melko suuri, laitoin sen myös Netan kaulan ympärille. “Kaksi täyttä kierrosta, niin pääsemme kaksi tuntia taaksepäin”, tokaisin lähinnä itselleni ja vilkaisin jännittyneenä ja ehkä hieman peloissanikin Nettaa. “Oletko valmis?”, kysyin ja ystäväni vastasi “Niin valmis, kuin voin vain olla tilanteessamme.”
Hymyilin ja laskin katseeni jälleen ajankääntäjään. Käänsin yhden täyden kierroksen, ja aika näytti menevän hujauksessa johonkin suuntaan. Käänsin vielä yhden täyden kierroksen, ja pidin ajankääntäjän vielä kädessäni siihen asti, kunnes näytti, että kaikki oli taas normaalisti. “Vedetään huput päähämme ja lähdetään ostoksille”, totesin hymyillen Netalle ja suljin ajankääntäjän taas kaavun ja puseroni alle. Nostin hupun päähäni, tarkistin että minulla oli rahat, jotka rehtori oli antanut meille ja katsoin ystävääni.

*******
A/N Enkeliprinsessa: En millään olis tahtonut lopettaa, mutta pakko antaa välillä Nenzienkin kirjoittaa, jottei tule liian pitkää lukua.

***********************************************************