Title: Kuolevainen ja aave
Author: Enkeliprinsessa
Beta: H.P Luvcraft
Fandom: Harry Potter
Genre: en oikein vielä tiedä...
Rating: G
Disclaimer: En omista Harry Pottereista tuttuja hahmoja ja paikkoja tai muuta minkä tunnistat. Kaikki mitä et tunnista, kuuluu minulle.

Summary: Siis miksi aaveet ja kuolevaiset eivät oleile yhdessä...?

A/N: Mun oli pakko alkaa kirjoittamaan hieman lisää näitä haasteficcejä. Eli osallistun tällä Tarinamaailmassa "5 kertaa, kun..." -haasteeseen, aiheena on 5 syytä, miksei aaveet eivät ole hyvää seuraa.

1. Aaveet tekevät katoamistemppuja.
"Hei, sir Nicholas", Harry huudahti ja aave, jolle hän oli huutanut, pysähtyi kuin seinään. "Aah, Harry Potter."
Poika hymyili (tosin hieman surullisesti) aaveelle, joka katseli tätä kysyvästi, katsellen sen jälkeen ympärilleen, kuin että oliko heidän seurassaan muita ihmisiä.
"Ai niin. Olihan minulla asiaakin. Tuota... Sinä, kun tiedät tästä kuolemisesta ja kaikesta", Harry totesi ja laski katseensa. Sir Nicholas katseli edelleen kysyvästi poikaa ja tokaisi sitten "Niin, tiedänhän minä jotain..."
Harry huokaisi. "Niin, kun minä ajattelin, että onko Dumbledoren kanssa sama asia kuin Siriuksen kanssa... Että onko hänkin... niin kuin..."
Sir Nicholas pyöräytti huomaamattomasti silmiään. "Kyllä. Dumbledore on siirtynyt eteenpäin, ei hän jäänyt maan päälle aaveeksi, valitan."
Harry huokaisi ja nosti katseensa ylös, kiittääkseen aavetta, mutta huomasi tuijottavansa tyhjyyteen. "Kylläpä aaveilla tuntuu olevan kiire nykyään. Ja he sentään ovat kuolleita, ei heillä luulisi olevan kiire."

2. Aaveet kulkevat seinien ja ovien läpi, ihan yhtäkkiä.
Neville katseli kaunista Korpinkynnen tupakummitusta ja punastui.
"Voi poikakulta... Kukaan ei olekaan minulta ennen kysynyt tuollaista...", Harmaa leidi totesi kikattaen ja vilkaisi poikaa. "Mutta kyllä monet Tylypahkan oppilaista ovat olleet ihastuneita minuun, vaikka ovat eläviä ja minä olen aave. Ja kyllä minäkin olen ihastunut eläviin. Mutta tiedäthän sinä, että ei kuolevaiset ja aaveet sovi yhteen."
Neville huokaisi, vieläkin punaisempana kuin äsken (jos se edes oli mahdollista).
"Noh, noh, herra Longbottom. Olen kuitenkin todella otettu", Harmaa leidi totesi hymyillen ja vei kätensä koskettamaan Nevillen poskea. Aave liikutti kättään, kuin olisi silittänyt hieman pojan poskea ja Neville saattoi tuntea kihelmöintiä ja tunnetta, kuin joku oikeasti olisi koskettanut. Hän huokaisi uudestaan.
He lähtivät etenemään käytäviä, molemmat hiljaisina, vailla päämäärää, kun yhtäkkiä Harmaa leidi kääntyi Suureen saliin, suljettujen ovien läpi. Neville ei tietenkään huomannut ovien olevan suljettuina ja törmäsi kivuliaasti niihin. "Hmph...", hän tuhisi, hieroen samalla nenäänsä ja työnsi ovet auki.

3. Aaveet kulkevat äänettömästi.
Ron pälyili ympärilleen, varmistaen, ettei kukaan vain nähnyt mihin hän meni. Ketään ei kuitenkaan näkynyt, tuntui kuin koko koulu olisi ollut autio ja hän yksin linnassa. Ron kääntyi katsomaan ovea ja vetäisi sen auki rivakasti, mutta äänettömästi.
Hän vilkaisi innostuneesti huoneeseen, joka oli tietenkin tyhjä, lukuunottamatta peiliä, joka huoneessa oli.
Kyllä vain, Ron oli löytänyt Iseeviot -peilin ja kävi aina iltaisin Harryn näkymättömyysviitan suojin katselemassa itseään peilistä.
Poika piti siitä, mitä oli nuorempana nähnyt, silloin 11-vuotiaana, kun Harry oli löytänyt peilin. Hän siis edelleen näki peilissä itsensä huispauskapteenina, pokaalit ja kaikki sylissä, mutta kuvaan oli nyt tullut mukaan myös tyttö, joka seisoi hymyillen hänen vieressään ja katseli Ronia rakastuneesti. Mistään muusta tuo punahiuksinen poika ei välittänyt nyt näkyvässä peilikuvassa, kuin siitä, Hermione Granger oli siinä, tyttö, johon hän oli vuosien saatossa rakastunut, tyttö, jolle ei ollut uskaltanut tunnustaa rakkauttansa.
Mutta näin hän sai ihastella Hermionen rakkauden täyttämiä silmiä ja katsella, miltä näytti, kun he suutelivat. Muutama päivä aikaisemmin Ron oli saanut todistaa, että näki itsensä ja Hermionen melkoisen intohimoisissa puuhissa.
Mutta useimmiten oli tätä rakastunutta tuijottelua ja suukottelua. Tästä näkymästä hän piti enemmän, vaikka olihan se intohimoinen puuhastelukin mielenkiintoista, mutta siltikin kovin kiihottavaa puuhaa, mikä ei ollut hyväksi tällaisessa paikassa...
"Pisama-Weasley on rakkaudesta punainen kuraveri-Grangeriin", hän kuuli yhtäkkiä ja seuraavaksi kaameaa räkätystä. Ron säpsähti, nousi nopeasti syyllisen näköisenä ylös ja kohtasi Riesun.
"Älä kutsu häntä kuraveriseksi", Ron sihisi hampaidensa välistä, tajutessaan mitä tuo aave oli sanonut.
"Hah, odotapa vain, huomenna koko koulu tietää tästä", Riesu räkätti ja Ron punastui kaulaansa myöten. Uskomatonta!
"Mistä sinä tiedät, mitä minä näin peilissä?", Ron mutisi ja nappasi näkymättömyysviitan lattialta, rynnistäen sitten Riesun läpi ovelle.
"Riesu on aave, kyllä Riesu tietää, mitä pisamanaama ajattelee ja toivoo", Riesu tokaisi, edelleen räkättäen ja teki voltin, kadoten katon läpi näkyvistä.
Ron tuhahti, heitti viitan päälleen ja lähti nopeasti huoneesta, vannoen, ettei enää koskaan yrittäisi etsiä peiliä uudestaan ja että kertoisi Hermionelle kaiken ennen kuin tämä saisi kuulla kaiken Riesun suusta.

4. Aaveet eivät ole aina niin hienotunteisia.
"Hei, sir Nicholas, etkös sinä ole Melkein päätön Nick?", Hermionen ja sir Nicholasin välissä istuva ensimmäisen vuoden oppilas kysyi ja molemmat, sekä tyttö että aave kääntyivät katsomaan tätä.
"Kyllä minä olen, mutta sir Nicholakseksi minua kutsutaan", aave tokaisi arvokkaasti ja sen ääni kuulosti loukkaantuneelta.
"Kuinka sinä voit olla melkein päätön?", pöydän toisella puolen istuva ensimmäisen vuoden oppilas kysyi ja Hermione siirsi kauhistuneena katseensa häneen. Ei voinut olla jota kuta yhtä typerää, kuin hän oli ollut tullessaan Tylypahkaan opiskelemaan, että kysyi tuota, ja vielä ruokapöydässä...
"No, se on hyvin yksinkertaista, oikeastaan", sir Nicholas sanoi tylsistyneenä, nousi pöydästä ja sai aikaan kakotteluja, kun näytti miten hän voi olla melkein päätön. Hermione ei katsonut tällä kertaa, sillä hän muisti kyllä hyvin elävästi viime kerran, kun hän oli nähnyt vain hieman kiinni olevan pään heilahtavan sivuun ja kaulan sisällyksien näkyvän todella oksettavan näköisesti...

5. Aaveet eivät voi auttaa yleensä taisteluissa.
"Luna, miksi nuo aaveet seuraavat sinua?", Harry kysyi yhdeltä ystävistään, joka katseli unenomaisesti poikaa.
"Ne tulivat taistelemaan, tietenkin."
Harry katsoi Lunaa ihmeissään. "Mutta miten luulet heidän auttavan meitä?"
Uneksivan oloinen tyttö hymyili pojalle salaperäisesti ja totesi "Voi, kyllä sinä näet."
Harry pyöritteli päätään ja siinä samassa yksi aaveista humahti hänen lävitseen, kun nämä aikoivat osallistua taisteluun Kuolonsyöjiä vastaan, jotka olivat tulleet valtaamaan koulua Pimeyden Lordilleen.
Se tuntui todella hassulta, se kun aave meni lävitsesi. Vähän sellaiselta kutkuttavalta tunteelta. Mutta mitään muuta siinä ei ollut.
Harry huokaisi rynnistäessään oppilaiden ja opettajien avuksi. Joskus hän ihmetteli mitä Lunan päässä oikein liikkui...
Aaveetko voisivat auttaa taisteluissa? Ai, aiheuttamalla kutkuttavia tunteita Kuolonsyöjille...?